Blogi
Raita
 
Markula
Hei! Täällä Raita Markula, parikymppinen Köyliin flikka, kokka kohti tulevaisuuden tyrskyjä ja juuret syvällä kotiseudun pelloilla ja metsissä. Intohimona maatalous, varsinkin nautakarja, ja eteenpäin ajavana voimana kova tahto tehdä maataloudesta toimivaa ja kannattavaa kaikille, niin viljelijälle, kuluttajalle kuin maaemollekin. Tämän blogin aiheet siis pyörivät vahvasti maatalousteeman ympärillä, ja lisäpotkua ja uusia ajatuksia on käyty hakemassa myös maailman toiselta laidalta, Uudesta-Seelannista.
13.3.2016 14.50

Märepaloja: Julmuuden luonnot­to­muu­desta

Värillä on väliä.

Värillä on väliä.

Raita Markula

Yksinkertaiseen ja luonnolliseen elämään pyrkiminen on hieno ja kaunis asia, ja nykyisin ilmeisesti vielä trendikäskin. Hyrisen tyytyväisyydestä, kun näen lähiruuan ja slow foodin arvostuksen ja kysynnän nousevan, ja ilahdun aina, kun näen aiemmin stressaantuneen tuttavan säteilevän sielunrauhaa joogaretriitin jälkeen. Yhtä asiaa en kuitenkaan siedä. Se on tämä lause: ”Voi kunpa me ihmisetkin oppisimme elämään rauhassa ja sovussa niin kuin luonnon eläimet!”.

Sel­kä­kar­va­ni nou­se­vat pys­tyyn joka ker­ta tä­män lau­seen kuul­les­sa­ni, ja ole­tan au­to­maat­ti­ses­ti et­tä moi­sen sam­ma­kon suus­taan pääs­tä­nyt hen­ki­lö ei ole kon­sa­naan ol­lut te­ke­mi­sis­sä luon­non­mu­kai­sel­la ta­val­la käyt­täy­ty­vän eläi­men kans­sa, sil­lä sa­no­taan se nyt heti täs­sä: eläi­met ei­vät elä rau­has­sa ja so­vus­sa kes­ke­nään, ei­vät edes omien la­ji­to­ve­rien­sa kans­sa. Se ei vain ole luon­non toi­min­ta­ta­pa.

Käy­te­tään vaik­ka­pa esi­merk­ki­nä mi­nul­le it­sel­le­ni tu­tuin­ta eläin­tä, eli nau­taa. Olen nii­tä täs­sä lä­hes koko ikä­ni kat­sel­lut, jo­ten keh­taan väit­tää tie­tä­vä­ni, mis­tä pu­hun sa­no­es­sa­ni, et­tä nau­ta on eräs epä­rei­luim­mis­ta ja it­se­kes­kei­sim­mis­tä oli­ois­ta maan pääl­lä. Vaik­ka ne ovat­kin lau­ma­e­läi­miä, nii­den pääl­lim­mäi­nen int­res­si on sil­ti oman na­van var­je­lu, ja ase­maa lau­mas­sa pa­ran­ne­taan kei­no­ja kaih­ta­mat­ta. Pie­nem­pien ja hei­kom­pien piek­sä­mi­nen on ar­ki­päi­vää, ja myös lau­ma­to­ve­rien jäl­ke­läi­set, jos­kus omat­kin, saa­vat kyl­lä sää­lit­tä sar­ves­ta jos ek­sy­vät isom­pien­sa tiel­le. Kiin­ni si­dot­tua eläin­tä ei voi jät­tää het­kek­si­kään val­vo­mat­ta, tai muu­ten so­li­daa­ri­set kans­sa­mä­reh­ti­jät käy­vät jou­kol­la ala­kyn­nes­sä ole­van pääl­le.

Eläi­met toi­mi­vat vais­to­jen­sa oh­jaa­mi­na, vail­la omaa­tun­toa tai em­pa­ti­aa, tahi aja­tus­ta te­kon­sa seu­rauk­sis­ta muul­le maa­il­mal­le.

Nau­dat ovat myös ar­mot­to­mia ra­sis­te­ja. Jos mus­tien leh­mien jou­kos­sa on yk­si rus­kea, on se mel­ko var­mas­ti syr­jit­ty ja yk­si­näi­nen. Muu­ten­kin kai­kin ta­voin poik­ke­a­vat, van­hat, sai­raat tai muu­ten sil­mään pis­tä­vät yk­si­löt kar­ko­te­taan yleen­sä lau­man lai­ta­mil­le, sil­lä ne ovat help­po saa­lis pe­doil­le, ja muu lau­ma voi pa­e­ta, kun kum­ma­jais­ta syö­dään. Yk­sin jää­neet va­si­kat kuo­le­vat mel­ko var­mas­ti, sil­lä ku­kaan ei ota toi­sen va­sik­kaa hoi­taak­seen. Ai­no­as­taan pe­to­hyök­käyk­sen uha­tes­sa emo­leh­mät yh­dis­tä­vät voi­man­sa puo­lus­taak­seen va­si­koi­ta, mut­ta sil­loin­kin mo­tii­vi on it­se­käs: oma jäl­ke­läi­nen säi­lyy var­mem­min hen­gis­sä.

Nuor­ten, ja mik­sei ai­kuis­ten­kin, nau­to­jen kes­kuu­des­sa nä­kee usein myös käy­tös­tä, jota ei voi ku­vail­la muu­na kuin kiu­saa­mi­se­na. Var­sin­kin hie­hot har­ras­ta­vat tätä pal­jon: vaik­ka re­hu­paa­lil­la oli­si hy­vin ti­laa koko po­ru­kal­le ja ruo­kaa riit­täi­si, yk­si tai kak­si isoin­ta omii koko paa­lin ja ajaa muut äkäi­ses­ti pois. Vas­ta kun nämä ty­ran­nit ovat syö­neet tar­peek­seen, saa­vat lo­put va­ro­vas­ti tul­la tyy­dyt­tä­mään näl­kän­sä. Ma­kuu­paik­ko­ja­kin yleen­sä oli­si ai­van yl­lin kyl­lin tar­jol­la, mut­ta jäl­leen ker­ran isot po­mot vie­vät kai­ken ti­lan ja muut saa­vat nuk­kua mis­sä sat­tuu.

Kuvan pikkuisella taisi emo olla tallessa, mutta orpopennut jäävät helposti petojen suihin.

Kuvan pikkuisella taisi emo olla tallessa, mutta orpopennut jäävät helposti petojen suihin.

Raita Markula

Ei­vät­kä nau­dat ole to­si­aan­kaan ai­noi­ta. Lä­hes kaik­ki eläi­met käyt­täy­ty­vät enem­män tai vä­hem­män bru­taa­lis­ti. Lin­nut nok­ki­vat toi­si­aan hen­gil­tä, lei­jo­nau­rok­set tap­pa­vat tois­ten pen­tu­ja, ja niin muu­ten te­ke­vät ai­ka mo­nen muun­kin la­jin urok­set. Pu­hu­mat­ta­kaan sit­ten sii­tä mi­ten toi­sia la­je­ja koh­del­laan, eläin­kun­nan pe­ri­aa­te­han on ai­ka lail­la ”syö tai tule syö­dyk­si”. Ei­vät­kä eläi­met to­si­aan ajat­te­le, mikä teu­ras­tus­ta­pa oli­si no­pein tai ki­vut­to­min, tai on­ko saa­lis­la­ji mah­dol­li­ses­ti uha­na­lai­nen. Luon­non nä­en­näi­nen har­mo­nia on vain ohut ver­ho peit­tä­mäs­sä mo­nen­lai­sia kau­heuk­sia.

Mikä täs­sä sit­ten oli point­ti­na? Eläi­met toi­mi­vat vais­to­jen­sa oh­jaa­mi­na, vail­la omaa­tun­toa tai em­pa­ti­aa, tahi aja­tus­ta te­kon­sa seu­rauk­sis­ta muul­le maa­il­mal­le. Ne ei­vät ta­jua ole­van­sa epä­oi­keu­den­mu­kai­sia, ne vain elä­vät niin kuin nii­den pe­ri­mä ja van­hem­pien esi­merk­ki opet­ta­vat. Meil­le ih­mi­sil­le nämä mai­ni­ot avut ja ajat­te­lu­ky­ky on sen si­jaan suo­tu, koh­ta­lais­ten älyn­lah­jo­jen ja si­vis­tyk­sen li­säk­si, ja mei­dän tu­li­si nii­tä käyt­tää, sekä oman la­jim­me, ko­tie­läin­tem­me, et­tä ym­pä­röi­vän luon­non eduk­si. Ku­ten eläin­ten käy­tös­tä tut­ki­nut tie­de­nai­nen Temp­le Gran­din ker­ran niin osu­vas­ti to­te­si: ”Na­tu­re is cruel, but we don't have to be.” Eli va­paas­ti suo­men­net­tu­na: luon­to on jul­ma, mut­ta mei­dän ei tar­vit­se ol­la.

Ota kantaa

Näköislehti

Instagram

Instagram