Säkylä | Tuula ja Seppo Vätin on vaikea sanoa, miten iso heidän perheensä on, sillä sen koko vaihtelee sen mukaan montako sijoitettua lasta milloinkin on pöydän ääressä.

– Rak­kaut­ta ei voi mi­ta­ta. Sitä riit­tää mo­nel­le ja kaik­ki saa­vat sitä sa­man ver­ran, ovat­pa he sit­ten bi­o­lo­gi­sia lap­sia tai si­joi­tet­tu­ja lap­sia, joi­den rin­nal­la saa elää vain mää­rä­tyn ajan. Ko­tii­ni si­joi­tet­tu lap­si ei lak­kaa ole­mas­ta ra­kas, vaik­ka hän me­neen­kin toi­seen paik­kaan. Sy­dän ei unoh­da, Tuu­la Vät­ti sa­noo.
Hän pu­huu ko­ke­muk­ses­ta, sil­lä Vä­tit ovat avan­neet ko­tin­sa ovet mo­nil­le krii­si­ti­lan­teis­sa elä­neil­le lap­sil­le, jot­ka ovat tar­vin­neet tur­val­li­sen kas­vu­ym­pä­ris­tön, kun hei­dän omat van­hem­pan­sa ei­vät ole ky­en­neet sitä heil­le an­ta­maan. ”Kaut­ta­kul­ki­ja­lap­sia” on ol­lut jo 26.
Per­heen uu­sin tu­lo­kas on kol­me­kuu­kau­ti­nen vau­va, joka tuli Vä­teil­le, kun nämä ke­vääl­lä al­koi­vat yh­dek­si Sa­ta­kun­nan alu­een vas­taa­not­to­per­heek­si no­pe­as­ti uut­ta ko­tia tar­vit­se­vil­le lap­sil­le.