Joitain vuosia sitten asiakkaakseni tuli nuori, josta ennakkotiedoksi olin saanut määritelmän: ”elävä kuollut”. Ensimmäinen kohtaaminen oli kankea. Huppupäinen kummajainen ei puhunut mitään ja minä koetin lukea hänen eleettömyydestään edes jotain merkkejä. Hengittääkö se? Onkohan sillä ase taskussa? Meinasiko se äsken sanoa jotain? Yllätyin todella, kun nuori halusi tavata uudelleen seuraavalla viikolla. Pikkuhiljaa kaveriin saatiin eloa ja huppukin jäi pois päästä jo saman kevään aikana.
Tämä artikkeli on vain Alasatakunnan tilaajalle.
Jos olet jo tilaaja, pääset lukemaan artikkelin kirjautumalla sisään.
OLEN TILAAJA