Siro metsäkauris tai isompi valkohäntäpeura on kesänopeuksilla heinikosta nopeasti auton edessä. Usein rytisee ainakin pelti.
Iida Rissanen-Vatja
Kun valkohäntäpeura tai metsäkauris kurkistaa kesän nopeusrajoituksilla korkeasta heinikosta tai vesakosta maantielle, voi ratin takana olla enää vähän tehtävissä. Usein huonosti käy vähintään peuran, monesti autonpeltien, mutta pahimmassa tapauksessa voi kolahtaa myös matkustamon puolella.
Tienvarsien niittotyöt ja varsinkin niiden suorittamisen ajankohta puhuttavat joka kesä. Osa toivoo, ettei niittoja suoritettaisi silloin, kun kukkaloisto ja vehreys ovat kauneimmillaan – enemmän kuin silmää miellyttävään tienvarsimaisemaan vedotaan pölyttäjien pärjäämiseen ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen. Joku tuumaa niinkin, että kunnossapitäjien olisi fiksumpaa niittykasvien sijaan keskittyä ojanpohjan vesakkojen raivauksiin. Niitäkin tehdään, mutta alueittain ja kolmen vuoden syklein, kun taas heinikot, koiranputket ja lupiinit vaativat niiton tai useammankin joka kesä. Niittojen ajankohdan, tiheyden ja leveyden määrittää tienvarrelle tien tyypin mukaan tehty hoitoluokitus.
Tärkeimpänä keskustelussa olisi muistaa, että tielle rönsyilevä kasvillisuus on liikenteessä turvallisuusriski. Valkohäntäpeurojen ja metsäkauriiden kannat ovat Satakunnan ja Varsinais-Suomen alueella Suomen tiheimpiä, ja niiden aiheuttamia onnettomuuksia sattuu koko isolla alueella. Vertailuna hirvieläinonnettomuudet keskittyvät päätieverkolle: Pyhäjärviseudulla valtatie 12:lle, kantatielle 43 ja maantielle 204. Reilusti eniten niin hirvi- kuin peuraonnettomuuksia tapahtuu tieverkolla, jossa nopeusrajoitus on 80 km/h.
Kukintojen kannalta ikävää on, että loppusyksyn jälkeen eniten hirvieläinonnettomuuksia sattuu alkukesään. Niitot ovat yksi tapa antaa rattien taakse lisää näkyvyyttä ja reagointiaikaa ja turvaavat ajoa kannanhoidon ja riista-aitojen rinnalla. Tärkein liikenneturva löytyy aina kuljettajan korvien välistä, mutta läheskään aina tilanteet eivät ole omissa käsissä.