Toimittajalta
Elli-Mari
 
Ahola
26.10.2017 8.00

Lukeminen kehittyy, mieltymys säilyy

Mielen­kiin­tois­juo­ninen pohdin­ta­fan­ta­si­ap­läjäys seikkailua jättämättä” – otsikko, jonka sisällöstä olen yhä samaa mieltä, vaikka kirjoitusasua voisi ehkä vähän muotoilla.

Vie­tin koko ke­sän tu­tun fan­ta­si­a­sar­jan pa­ris­sa. Ke­vääl­lä il­mes­ty­neen uu­den osan kun­ni­ak­si pää­tin ker­ra­ta 11 muu­ta­kin kir­jaa. Niis­tä en­sim­mäi­set olen lu­ke­nut en­si ker­taa 14-vuo­ti­aa­na, jol­loin kir­joi­tin niis­tä ar­vos­te­lun­kin. Sen löy­sin tie­dos­to­jen syö­ve­reis­tä, ja tein tut­ki­mus­mat­kan lu­ki­ja­na ke­hit­ty­mi­see­ni. Ai­ka mo­nes­ta koh­das­ta saa jo ol­la eri miel­tä­kin en­ti­sen it­sen­sä kans­sa.

”Niin kir­jai­li­ja kuin suo­men­ta­ja­kin ovat saa­neet ai­kaan hie­noa ja ri­kas­ta teks­tiä.” Ei! Suo­men­nos­han vi­li­see kie­li­op­pi­vir­hei­tä. Ny­ky­ään eng­lan­nin­kie­li­nen al­ku­te­os tun­tuu sel­väs­ti pa­rem­mal­ta. Nuo­re­na lu­ki­ja­na en vie­lä erot­ta­nut teks­tin ta­so­ja: rat­kai­se­vaa oli eläy­ty­mi­sen as­te, jon­ka syn­ty­mi­seen ei tar­vi­ta täy­del­lis­tä teks­tiä, mi­kä­li se on sen ver­ran hy­vää, et­tei­vät muo­dol­li­set epä­koh­dat häi­rit­se lu­ke­mis­ta.

”Pää­hen­ki­lön luon­net­ta oli pai­koin vai­kea ym­mär­tää.” Täy­tyy sa­noa, et­tä vuo­den 2017 lu­en­nas­sa juu­ri pää­hen­ki­lön luon­ne oli mitä sa­mas­tut­ta­vin seik­ka te­ok­ses­sa. Mi­nua miel­lyt­tää hie­man traa­gi­nen mi­nä­ker­to­ja, joka tuo­mit­see omat vir­heen­sä pal­jon ym­pä­ris­töä ran­kem­min. Ni­mi­tin it­se­ä­ni re­te­äs­ti pes­si­mis­tik­si jo ka­si­luok­ka­lai­se­na, jo­ten tä­nään olen hie­man yl­lät­ty­nyt, et­ten sil­loin ole ym­mär­tä­nyt­kään täy­sin pää­hen­ki­löä.

Olen var­ma, et­ten pa­lan­nut tä­hän fan­ta­si­a­sar­jaan vii­meis­tä ker­taa. Jo­kin sen maa­il­mas­sa on ke­hit­ty­väs­tä nä­ke­myk­ses­tä huo­li­mat­ta miel­lyt­tä­nyt mi­nua läpi vuo­sien. Hy­vän ja pa­han tais­te­lu ei ole sii­nä mus­ta­val­kois­ta, vaan hy­vil­lä­kin ih­mi­sil­lä on pi­meä puo­len­sa. Kui­ten­kin juu­ri tä­män kir­jai­li­jan eri­tyi­nen piir­re on pyö­rit­tää ta­ri­nan­sa läpi mitä syn­kim­pien vai­hei­den kui­ten­kin on­nel­li­seen lop­puun. Kun te­ki­jän tyy­lin tun­tee, us­kal­taa heit­täy­tyä mu­kaan kär­si­myk­seen­kin, kun tie­tää sen vie­lä päät­ty­vän.

Kyse on muu­ten Ro­bin Hob­bin tuo­tan­nos­ta. En­sim­mäi­nen tri­lo­gia on ni­mel­tään Nä­ki­jän taru, ja sen en­sim­mäi­nen osa Sa­la­mur­haa­jan op­pi­poi­ka. Suo­sit­te­len, ja al­le­kir­joi­tan edel­leen lau­seen: ”Ta­ri­na ve­tää mu­kaan­sa tri­lo­gi­an yh­teen­sä 2 190 si­vus­ta huo­li­mat­ta hy­vin voi­mak­kaas­ti.”

Ota kantaa