Elämä koetetaan tehdä ihmisille nykyään niin helpoksi, että heidän puolestaan jopa ajatellaan ja tehdään valintoja.

On aika vaikea päästä irti tuosta ajatusholhouksesta ja elää niin kuin itse tahtoo mieli avoimena kaikelle eteen tulevalle, itselle uusille ja ehkä joskus vähän epämiellyttävillekin asioille.

Kännykkääni tulee päivittäin viestejä asioista, joihin olen mennyt jossain pimeänä hetkenäni osoittamaan kiinnostusta. Ruksi väärässä kohtaa voi kostautua sellaisena viestimääränä, että sitä saa katua. Puhelin ehdottaa suoratoistopalvelun elokuvia, "joista sinä Liisa saattaisit pitää". Ja jos katsot yhden ehdotetun, saat pian kymmenkunta mainospläjäystä elokuvista, joita sinulle suositellaan "katsomiesi perusteella".

Ruokakaupasta tulee jatkuvasti täsmätarjouksia sellaisista tuotteista, mitä olen ennenkin ostanut, eli joku kuittiseuranta vahtii minua ja tietää, että tykkään rahkasta ja suklaakekseistä.

Aikakauslehdistä meikäläiselle suunnataan lehtitarjontaa puutarhaan, sisustukseen ja matkailuun liittyen. Joku siis tietää, että sähköpostiosoitteeni takana on kotipihan laittoon hurahtanut, mielellään mattoja, verhoja ja sisustuskrääsää kodissaan vaihteleva kuusikymppinen rouvashenkilö, joka on kiinnostunut aika ajoin lähtemään niin kauas, ettei tuttu tehtaan piippu enää näy.

Jopa autoni navigaattori yrittää päättää menemisiäni. Se tyrkyttää nopeinta reittiä vaikka minä tykkään ajella sellaisia teitä, joiden varrella olisi katseltavaakin. Suora valtatie ei kiinnosta, jos on sopivasti aikaa ja tarjolla kylien läpi mutkitteleva vanha maantie.

Hyväntekeväisyyskerääjätkin uskovat tietävänsä, mille asioille sydämeni sykkii tai on joskus sykkinyt. Uusia pyyntöjä satelee. "Kiitos, että olette olleet tukemassa, pistetäänhän tuki jatkumaan?" Ei pistetä. Teen päätökseni itse ja autan kyllä tuen tarpeessa olevia, mutta oma-aloitteisesti, en tavan vuoksi.

Tehokas kohdeviestintä yrittää ilmeisesti viedä rahani ehdottelemalla sellaisia ostoksia, joihin usein sorrun. Yhtä heikkouttani kukaan kauppias ei ole kuitenkaan vielä keksinyt. Harrastan mielialapuseroita. Ostan niitä iloon ja suruun, tilipäivisin ja syntymättömyyspäivisin, mutta sinä päivänä, kun puhelimeeni tulee ensimmäinen minulle suunnattu mielialapuseromainos, muutan autiolle saarelle.