Toimittajalta
Mirja
 
Linnemäki
mirja.linnemaki@alasatakunta.fi
17.4.2014 16.55

Ovi menneisyyteen

Ilman menneisyyttä ja muistoja olisi vaikea kuvitella voivansa olla onnellinen. Sanat osuivat silmiin Heikki Harman lehti­haas­tat­te­lusta viime vuoden lopulta.

Minulla on kotona kaappi, joka on vähän kuin ovi menneisyyteen. Olen alakou­lui­käi­sestä lähtien kirjoittanut päiväkirjaa, joinakin aikoina harvakseltaan, toisinaan kymmeniä sivuja päivässä.

Nii­tä on ker­ty­nyt kaap­piin kai­ken­lai­sia; tei­ni­vuo­si­na piti ol­la hie­no­ja lu­kol­li­sia kir­jo­ja sa­lai­suuk­sien säi­lyt­tä­mi­seen, myö­hem­min ovat riit­tä­neet ar­ki­set si­ni­set ruu­tu­vi­hot ja sit­tem­min map­pei­hin prin­ta­tut A-ne­lo­set.

Lyi­jy­ky­näl­lä kir­joi­tet­tu teks­ti on van­him­mis­ta si­vuis­ta jo him­men­ty­nyt liki nä­ky­mät­tö­miin, ei­kä ai­kuis­vuo­sien ha­ra­kan­var­pais­ta ajal­ta en­nen tie­to­ko­net­ta saa oi­kein it­se­kään sel­vää.

Ja mitä var­ten nii­tä on sit­ten pi­tä­nyt kir­joit­taa? Jot­ta jät­täi­si jo­tain jäl­keen­sä, to­dis­tai­si ol­leen­sa ole­mas­sa? Sai­si tal­teen oman elä­män­sä?

Ei. Sil­lä tus­kin nii­tä, mi­nun pit­kiä poh­din­to­ja­ni, ku­kaan kos­kaan lu­kee, ei­kä kir­joit­ta­es­saan ajat­te­le mi­tään tal­len­ta­van­sa – si­tä­hän luu­lee ikui­ses­ti muis­ta­van­sa kai­ken.

Tär­kein­tä kir­joit­ta­mi­nen on ol­lut elä­män kään­ne­koh­dis­sa. On tut­ki­muk­sin­kin to­det­tu, et­tä kir­joit­ta­mal­la voi et­siä suun­taa elä­mäl­leen tai sel­vi­tä krii­seis­tä. Se on hal­paa it­se­hoi­toa.

Kir­joit­ta­es­sa aja­tuk­set sel­kiy­ty­vät ja teot ja tun­teet tu­le­vat ym­mär­ret­tä­väm­mik­si. Se on siis myös te­ra­pi­aa.

Toi­si­naan tu­lee tar­ve ot­taa esiin jon­kun tie­tyn ajan muis­tiin­pa­not. Mitä ta­pah­tui­kaan, mi­ten kaik­ki ta­pah­tui, mitä ajat­te­lin sil­loin? Si­vuil­ta pal­jas­tuu sit­ten­kin kai­ken­lais­ta jo unoh­tu­nut­ta. Kuin oli­si löy­tö­ret­kel­lä oman pään­sä ja sie­lun­sa si­säl­lä.

Jos­kus olen aja­tel­lut, et­tä jos se vain oli­si mah­dol­lis­ta ja jos vain eh­ti­sin, pe­las­tai­sin tu­li­pa­los­ta en­sin va­lo­ku­vat ja päi­vä­kir­jat – siis van­ha­nai­kai­ses­ti pa­pe­ril­le säi­lö­tyt muis­tot.

Ol­lak­se­ni on­nel­li­nen, ku­ten Hec­tor, vai? Eh­kä. Tai op­pi­ak­se­ni jos­kus, et­tä elä­män rik­kaus on sen kir­ja­vuu­des­sa

Ota kantaa