Toimittajalta
Liisa
 
Nykänen
liisa.nykanen@alasatakunta.fi
25.6.2015 12.54

Perennoja ja perinteitä

Kukkien ja puutarhan hoito on yksi mukavimmista asioista, minkä tiedän. Kukat ovat tuottaneet ihmisille iloa kautta aikain, vaikeinakin hetkinä, ja puutarhassa häärääminen paitsi mielenrauhaa myös syötävää pöytään.

Minä muis­te­len usein kuk­kia hoi­ta­es­sa­ni ih­mi­siä, joil­ta olen saa­nut nii­den tai­mia. Tun­tuu, et­tä yh­teys jo pois nuk­ku­nei­siin­kin säi­lyy kas­vien kaut­ta jat­ku­mo­na ke­säs­tä toi­seen. Ku­kil­la ja muil­la­kin kas­veil­la on omat ta­ri­nan­sa, ja pelk­kä pi­ha­maal­la kä­ve­ly tuo rak­kai­ta muis­to­ja mie­leen.

Ku­kis­ta ar­vok­kaim­pi­na vaa­lin äi­dil­tä saa­mi­a­ni lei­mu­kuk­kia, joi­ta hä­nel­lä ai­na­kaan kas­voi koko Kirk­ko­vai­ni­on ko­mein penk­ki. Sii­tä riit­ti tai­mia ja­et­ta­vak­si mo­nen naa­pu­rin rou­van­kin pi­haan.

Äs­ket­täin vein pe­rä­kär­ryl­li­sen pe­ren­no­ja Klauk­ka­laan tyt­tä­re­ni pi­hal­le, kuk­kia hä­nen Rau­man fam­mu­las­taan, si­sa­re­ni ai­van iha­nas­ta pi­has­ta Köy­li­ös­tä ja omis­ta Kiis­kin­mä­en kuk­ka­pen­keis­tä­ni. Tun­tui hy­väl­tä is­tut­taa ma­ho­ni­at, lei­mu­ku­kat, val­tik­ka­nau­huk­set, jät­ti­kuun­lil­jat ja muut ku­kat yh­des­sä hä­nen kans­saan uu­teen pi­haan. Sii­nä siir­ret­tiin pait­si vah­vo­ja ku­kan tai­mia myös tu­le­via muis­to­ja.

Kuk­ka­pe­rin­teen li­säk­si huo­maan siir­tä­nee­ni lap­sil­le­ni haus­kaa sa­na­pe­rin­net­tä lap­suu­den­ko­dis­ta­ni. Kun poi­ka­ni erää­nä päi­vä­nä se­lit­ti näh­neen­sä ta­lo­rö­tis­kän, joka oli oi­kea ”ry­tö­kär­pän­pe­sä”, äi­ti­ni ta­kuul­la hy­myi­li pil­ven reu­nal­la.

Meil­lä ko­to­na vä­sy­neet lap­set me­ni­vät il­lal­la ”aa­pu­li­vei” ja hei­dät pei­tel­tiin ”hup­pu­luu­ruun” et­tei tul­lut ”vi­lu­vei”. Sa­mo­ja syn­nyin­ko­ti­ni sa­na­has­suuk­sia kuu­len käy­tet­tä­vän omien las­te­ni ko­deis­sa, ja ai­na sil­loin si­sim­mäs­sä hy­räh­tää. Tun­tuu, et­tä sai­si vie­lä het­kek­si omat van­hem­pan­sa ta­kai­sin, ja on ai­na­kin pys­ty­nyt siir­tä­mään pe­rin­töä, jo­hon ei ve­rot­ta­ja­kaan voi ka­jo­ta.

Isä-Ei­kal­la oli ta­pa­na sa­noa, et­tei kan­na­ta polt­taa ben­saa pai­kal­laan, kun ajoin hä­nen mie­les­tään au­tol­la lii­an hil­jaa, ja kun hä­nen trak­to­rin­sa oh­jaus­ni­ve­lis­sä oli väl­jyyt­tä, isä tuu­mi vä­vy­po­jil­leen, et­tä ”Foor­til­la on vi­lu­tau­ti”.

Ny­ky­a­jan kuul­lun opit­tua oli se­kin, kun 4-vuo­ti­as tyt­tä­ren­tyt­tä­re­ni ko­men­si to­pa­kas­ti pik­ku­sis­ko­aan: Sii­ri tän­ne niin­ko olis jo! Mis­tä lie op­pi­nut?

Ota kantaa