Toimittajalta
Liisa
 
Nykänen
liisa.nykanen@alasatakunta.fi
18.1.2019 8.00

Puhelinuutisia

Mummu­mi­nä­o­saan­kir­joittaa luki eräänä viime vuoden joulukuisena päivänä puhelimeni Whatsapp-perheryhmässä ekaluokkalaisen tyttä­ren­tyt­täreni tiukasti yhteen pötköön naputtelema viesti.

Mum­mun­sy­dä­me­ni löi yli­mää­räi­sen lyön­nin ilos­ta: Jos hän osaa kir­joit­taa, hän osaa lu­ke­a­kin, ja sil­loin hä­nel­le avau­tuu koko maa­il­ma.

Näin sil­mis­sä­ni, mi­ten tuo pie­ni poh­dis­ke­li­ja ja pit­kik­si ajoik­si le­go­ra­ken­te­luun kes­kit­ty­vä tyt­tö löy­tää kir­jo­jen maa­il­man niin kuin hä­nen äi­tin­sä ai­ka­naan ja niin kuin it­se­kin kau­an sit­ten. Sen jäl­keen lu­ke­mi­ses­ta ei ole kos­kaan saa­nut tar­peek­seen.

Pu­he­lin ja sen nä­kö­pu­he­lu­mah­dol­li­suus ovat ver­ra­ton apu sii­hen, et­tä las­ten­lap­set asu­vat pa­rin­sa­dan ki­lo­met­rin pääs­sä, ja hei­tä on jat­ku­va ikä­vä. On­nek­si lä­hes päi­vit­täin tu­lee pu­he­li­nuu­ti­sia.

Eka­luok­ka­lai­nen soit­te­lee ja ker­too tuu­mai­lu­jaan, mut­ta jos­kus pu­he­li­mes­ta kuu­luu vain vi­hel­lys­tä. Luu­rin on na­pan­nut hä­nen pik­ku­sis­kon­sa, joka on op­pi­nut vi­hel­tä­mään, ja sitä tai­to­a­han pi­tää kai­kil­le esi­tel­lä. Mie­les­tä­ni hän vi­hel­tää mel­kein yh­tä upe­as­ti kuin ai­ka­naan vi­hel­tä­jä­muu­sik­ko Ro­ger Whit­ta­ger, jon­ka van­hem­mat lu­ki­jat var­mas­ti muis­ta­vat.

Lis­sun kat­ras -pu­he­lin­ryh­mäm­me in­nok­kain vi­de­oi­den lä­het­te­li­jä on poi­ka­ni, ja esiin­ty­jä­nä niis­sä on yleen­sä hä­nen kak­si ja puo­li­vuo­ti­as tyt­tä­ren­sä. Voi nii­tä ma­kei­ta nau­ru­ja, mitä olem­me saa­neet, kun tuo to­pak­ka pik­ku­nei­ti jump­paa, esit­tää te­le­vi­si­on edes­sä isän­sä kans­sa jää­tans­sia, lau­laa ih­hah­haa­ta ja kurk­kii lu­mi­ka­sas­ta Pet­te­ri-ka­nii­ni­na.

Par­haan pu­he­li­nuu­ti­sen sain tam­mi­kuun en­sim­mäi­sel­lä vii­kol­la kes­ken työ­päi­vän. What­sapp piip­pa­si taas, ja kurk­ka­sin sa­man tien. Ruu­dul­la oli kuva mi­ni­äs­tä­ni vas­ta­syn­ty­nyt vau­va rin­nal­laan. Jou­lu­aa­tos­ta saak­ka odo­tet­tu het­ki oli nyt koit­ta­nut, ja uu­si su­loi­nen pik­ku­tyt­tö oli syn­ty­nyt kau­nii­na au­rin­koi­se­na pak­kas­päi­vä­nä. Iha­na, iha­na uu­ti­nen kes­ken leh­den­te­on. Sii­nä piti ha­la­ta lä­him­mät työ­ka­ve­rit ja juos­ta pu­he­lin kä­des­sä ym­pä­ri työ­paik­kaa näyt­tä­mäs­sä kai­kil­le vau­van ku­vaa.

Tie­dän, et­tä pu­he­lin voi tuo­da myös to­del­la ikä­viä uu­ti­sia, ja nii­tä ai­na pel­kää, mut­ta juu­ri täl­lä het­kel­lä ko­e­tan kes­kit­tyä iloit­se­maan nel­jän pie­nen ty­tön pu­he­lin­ter­veh­dyk­sis­tä. On­nea ei ole kos­kaan lii­kaa, mut­ta kun sitä osuu koh­dal­le, sii­tä kan­nat­taa naut­tia täy­sil­lä.

Ota kantaa