Toimittajalta
Liisa
 
Nykänen
liisa.nykanen@alasatakunta.fi
13.10.2017 8.00

Tehtiin sitä ennenkin...

Tämän kolumnin jälkeen saan museoleiman otsaani, mutta tulkoon vaan. Ennestään siinä lukeekin Alasatakunta.

Tuo­ta ot­sik­koa oli­si voi­nut jat­kaa ...en­nen kuin oli Floo­raa, mut­ta tuo ai­ka­mää­ri­tys­ta­pa ei ny­ky­sa­no­tus­ti "avau­tui­si" nuo­ril­le. Ei­vät sitä ym­mär­tä­neet nuo­ret työ­ka­ve­ri­ni­kaan, joil­le van­ha tv:n mai­nos­lau­se oli ih­ka ou­to.

Olen miet­ti­nyt, mi­ten ih­mees­sä en­nen mui­noin, ku­ten 80-lu­vul­la, teh­tiin leh­tiä, kun ei ol­lut In­ter­net­tiä, Goog­lea, säh­kö­pos­tia ei­kä kän­ny­köi­tä.

Tai muis­tan­han minä, kun it­se­kin tein sil­loin nuo­re­na toi­mit­ta­ja­na tätä sa­mais­ta avii­sia (taas his­to­ri­a­sa­nas­toa!).

Meil­lä oli toi­mi­tuk­ses­sa 22-osai­nen Fac­ta-tie­to­sa­na­kir­ja, GT-kart­to­ja, Kus­taa Vil­ku­nan Vuo­tui­nen ajan­tie­to, pu­he­lin­lu­et­te­lo, pal­jon kir­jo­ja ja ve­ro­ka­len­te­ri.

Niil­lä pää­si pit­käl­le, kun osa­si ha­kea tie­toa. Fac­ta ker­toi asi­oi­den fak­tat ja Suu­res­ta suo­ma­lai­ses­ta sa­na­kir­jas­ta saat­toi tar­kis­taa oi­kein­kir­joi­tuk­sen. Me­he­vyyt­tä ja vaih­te­lua teks­tiin toi 180-si­vui­nen Sy­no­nyy­mi­sa­nas­to.

Kun joku haas­ta­tel­ta­va piti saa­da ju­tu­tet­tua, kai­vet­tiin pu­he­lin­lu­et­te­lo esil­le, ja kun ta­voi­tel­tiin nais­ta, tar­kis­tet­tiin ve­ro­ka­len­te­rin lu­et­te­los­ta hä­nen edel­lään ol­leen mie­hen nimi. Sen pe­rus­teel­la löy­tyi töp­se­li­pu­he­li­men nu­me­ro, sil­lä pu­he­li­met oli­vat sii­hen ai­kaan mie­hen ni­mel­lä.

Jos pu­he­li­meen ei vas­tat­tu, toi­mit­ta­ja saat­toi soit­taa ta­voi­tel­lun naa­pu­ril­le ja pyy­tää tätä käy­mään sa­no­mas­sa, et­tä haas­ta­tel­ta­va me­ni­si si­säl­le vas­taa­maan pu­he­li­meen.

Tämä ta­ri­na on tot­ta, us­ko vain. Kum­min kai­mo­ja­kin on jah­dat­tu, jot­ta saa­tiin tar­vit­ta­vat kom­men­tit.

Vaik­ka leh­ti­ju­tun eteen teh­dään vie­lä­kin pal­jon töi­tä, en­nen se oli vie­lä työ­lään­pää, mut­tei ih­me kyl­lä yh­tä hek­tis­tä kuin nyt.

Tun­nus­tan elä­nee­ni ajan, jol­loin ju­tut kir­joi­tet­tiin kir­joi­tus­ko­neel­la pa­pe­ril­le, fil­mi­rul­lat ke­hi­tet­tiin ku­vik­si pi­mi­ön lit­ku­jen kat­kus­sa ja tuo­tok­set lä­he­tet­tiin lin­ja-au­tol­la kir­ja­pai­noon.

Siel­lä minä nuo­re­na äi­ti­nä sei­soin kak­si il­taa vii­kos­sa näyt­tä­mäs­sä tait­ta­ja­fak­to­ril­le, mi­hin jut­tu­la­del­mat, ku­vat ja il­moi­tuk­set si­vuil­la lai­te­taan.

Oli se ai­kaa. Jos leh­den teko on ny­ky­ään ra­kas­ta työ­tä, se oli sil­loin hen­ki ja elä­mä. Lap­set­kin ovat jäl­keen­päin ker­to­neet, et­tei­vät he us­kal­ta­neet sai­ras­tua maa­nan­tai­sin ja kes­ki­viik­koi­sin, kun äi­dil­lä oli leh­den­te­ko­päi­vä.

Ota kantaa