Poikajoukko nojaa kallioon. Lätsät sojottavat päässä. Lippa ei peitä virnettä, vaan jättää kuvan katsojalle kysymyksen: kuka oli kameran takana?

Poi­ka­jouk­ko no­jaa kal­li­oon. Lät­sät so­jot­ta­vat pääs­sä. Lip­pa ei pei­tä vir­net­tä, vaan jät­tää ku­van kat­so­jal­le ky­sy­myk­sen: kuka oli ka­me­ran ta­ka­na?

Toi­ses­sa ku­vas­sa Yy­te­rin hei­nät huo­kaa­vat hei­nä­kuun au­rin­koa. Mus­taa kah­via kaa­de­taan kor­ke­al­ta, suo­raan kup­piin. Sii­nä hän taas hy­myi­lee – mi­nun pap­pa­ni.

Va­lo­ku­vat ovat pie­niä ja kul­mik­kai­ta, ai­ti­o­pai­kal­la olo­huo­nee­ni ik­ku­nal­la. Olen kuul­lut usei­ta ta­ri­noi­ta, kuin­ka ih­mi­set kiin­nos­tu­vat juu­ris­taan vas­ta sil­loin, kun niis­tä ei enää voi ky­syä ke­nel­tä­kään. Pen­go­taan laa­ti­kois­ta van­ho­ja kir­jei­tä ja mie­ti­tään: kuka tuo va­lo­ku­van kir­kas­sil­mäi­nen nai­nen mah­toi ol­la.

Ih­mi­sis­tä jää jäl­ki, mut­ta ta­ri­nat jat­ka­vat mat­kaan­sa, jos niis­tä ei ota kiin­ni. Elet­ty­jen päi­vien pö­ly­jä pyy­hi­tään van­hois­ta kir­ja­hyl­lyis­tä ja ro­jul­la täy­te­tyis­tä va­ras­tois­ta. Jos­ta­kin muo­vin ja me­tal­lin kes­kel­tä voi löy­tyä aar­tei­ta, joi­den ar­von ym­mär­täi­si, jos joku oli­si ker­to­mas­sa meil­le niis­tä päi­vis­tä, kun juu­ri tämä ema­li­kat­ti­la nos­tet­tiin hel­lal­le ja täy­tet­tiin ke­vään en­sim­mäi­sil­lä pe­ru­noil­la.

Toi­si­naan suul­li­nen ker­to­mus­pe­rin­ne on kuin rik­ki­näi­nen pu­he­lin -leik­ki, jos­sa jut­tu muut­tuu mat­kan var­rel­la. Su­ku­pol­vien vaih­tu­es­sa jo­kai­nen ta­ri­nan ker­to­ja lait­taa vä­hän li­haa lui­den ym­pä­ril­le ja muis­taa ta­hal­laan tai ta­hat­to­mas­ti vää­rin. Yh­tä kaik­ki, ker­to­muk­set ovat elä­vää kan­san­pe­rin­net­tä, omis­ta­jil­leen kor­vaa­mat­to­mia sel­lai­si­naan.

Mi­nun aar­tei­ta­ni ovat van­ho­jen va­lo­ku­vien ohel­la mum­mu­ni sa­nan­las­kut, jois­ta vii­mei­sim­män kuu­lin vain muu­ta­ma päi­vä sit­ten, kun olin jo ul­ko-ovel­la läh­dös­sä vie­rai­lul­ta ko­tiin.

”Tuli suu ihan hy­vän ma­ku­seks, kun sai sun kans haas­taa”, hän ker­toi isän­sä to­den­neen, kun jon­kun kans­sa oli vie­räh­tä­nyt hy­vien ta­ri­noi­den pa­ris­sa tovi jos toi­nen­kin.

Me luim­me täl­lä ker­taa yh­des­sä van­ho­ja leh­ti­leik­kei­tä. Sel­lai­sia, jois­sa rau­ta­tien puut­teen us­kot­tiin ole­van es­tee­nä Sä­ky­län ta­lou­del­li­sel­le ke­hit­ty­mi­sel­le. Sota-ajan me­ne­tyk­sis­tä oli jo­ten­kin sel­vit­tä­vä.

Olen on­nel­li­nen, et­tä hän ai­koi­naan sat­tu­mal­ta pää­tyi Sä­ky­lään kar­ja­kok­si ja jäi sil­le tiel­le. Sa­man­lai­nen läm­min tun­ne val­ta­si mie­len, kun toi­nen mum­mu­ni lä­het­ti mi­nut Ul­vi­las­ta ko­tiin nuo Yy­te­ris­sä ote­tut kul­mik­kaat ku­vat tas­kus­sa­ni.