Kolumnit
Saija
 
Vännilä
Köyliössä asuva perheenäiti
13.2.2020 8.00

Jokainen ihminen on laulun arvoinen

SuomiLove on ehdottomasti lempiohjelmani. Se on hyväntahtoinen, empaattinen ja lohduttava. Leikittelen ajatuksella, että kenelle järjestäisin lauluyllätyksen.

Oli­si­ko se puo­li­so­ni, jon­ka kans­sa on usein sou­det­tu vas­ta­tuu­leen, kun elä­mä on näyt­tä­nyt to­taa­li­sen nur­jan puo­len­sa. Vai oli­si­vat­ko yl­lä­tyk­sen saa­ji­na lap­se­ni, jot­ka ovat jou­tu­neet tah­to­mat­taan sa­maan ve­nee­seen mei­dän kans­sam­me. He ovat jou­tu­neet nä­ke­mään elä­män ikä­vän puo­len ai­van lii­an ai­kai­sin ja van­hem­pien­sa kans­sa jou­tu­neet luo­pu­maan rak­kaas­taan.

An­tai­sin­ko lau­lu­lah­jan van­hem­mil­le­ni, jot­ka ovat mei­tä aut­ta­neet ja tu­ke­neet eri­tyi­ses­ti vai­kei­na ai­koi­na – ja nii­tä on riit­tä­nyt! He ovat osan­neet ol­la lä­hel­lä, kun lä­hei­syyt­tä on tar­vit­tu ja kui­ten­kin ovat an­ta­neet ti­laa oi­ke­al­la het­kel­lä.

Oli­si­vat­ko yl­lä­tyk­sen saa­ji­na ys­tä­vä­ni? He, jot­ka vies­teil­lä ja pu­he­luil­la pi­tä­vät mi­nut ka­sas­sa ja jak­sa­vat kuun­nel­la mi­nua päi­väs­tä toi­seen. Vai he, jot­ka sei­so­vat ove­na ta­ka­na ruo­ka­kas­sin tai val­miin ruu­an kans­sa. En­tä ne ys­tä­vät, jot­ka vie­vät mi­nua kä­ve­lyl­le tai ul­koi­le­maan, kun si­sä­ti­lois­sa on ol­tu lii­an kau­an. En­tä­pä ne ys­tä­vät, jot­ka mat­ko­jen­kin ta­kaa tai mat­koil­la ol­les­saan ajat­te­le­vat mi­nua?

Sekä yl­lä­tyk­sen et­tä lau­lun an­sait­si­si­vat ne use­at työn­te­ki­jät, joi­ta olem­me mat­kan var­rel­la koh­dan­neet. Sen li­säk­si, et­tä he ovat hoi­ta­neet työn­sä hy­vin, he ovat us­kal­ta­neet koh­da­ta ih­mi­set ih­mi­si­nä, vaik­ka vai­kei­ta het­kiä on ol­lut usei­ta. Tar­jon­neet ol­ka­pään­sä, tai ihan vaan ol­leet läs­nä.

Olen sa­no­mat­to­man kii­tol­li­nen mo­nel­le ih­mi­sel­le, mut­ta kuin­ka vai­ke­aa sen sa­no­mi­nen on­kaan. Kii­tol­li­suus ja vä­lit­tä­mi­nen nä­ky­vät hel­pom­min te­koi­na, sik­si soi­sin niin mo­nel­le ih­mi­sel­le yl­lä­tyk­se­nä lau­lun. Vai­ke­aa on va­li­ta so­pi­vaa lau­lua, kos­ka vaih­to­eh­to­ja on niin pal­jon.

Rei­no Nor­di­nin lau­lun sa­noin: Sa­noin­ko kos­kaan sitä sul­le/kuin­ka pal­jon ra­kas­tan/ Het­kiä, jot­ka an­noit mul­le, ava­sit sun maa­il­man/ Ja koh­ta kun et enää kuu­le/ vaik­ka kuin­ka huu­tai­sin/ Ei oo lää­ket­tä kai­puul­le/ vain kul­ta­reu­nus muis­toi­hin.