Seurasin joku tovi sitten kassajonon perältä tilannetta, jossa arviolta kymmenenikäistä poikaa pyydettiin kavereineen avaamaan reppunsa kassalla. Pojat vähän empivät, mutta pyynnön toistuttua vetoketjut aukesivat ja myyjä teki tarkastuksen.

Haluan tänään kertoa teille oivalluksesta, jonka saaminen jo kymmenen vuotta sitten olisi aiheuttanut paljon säästöjä ja mukavuutta. Se on nimeltään kirjaston kauko­lai­na­palvelu.

Ihmisillä ja yhteis­kun­nal­lamme on voimakas taipumus sulkea elämään kuuluvia asioita sen ulkopuolelle. Niitä ovat esimerkiksi sairaudet ja suru, jotka usein kulkevat käsi kädessä. Kukaan niitä ei toivokaan kutsuvieraakseen, mutta kutsumatta ne jossain vaiheessa useimman elämään silti hiipivät tai yllättävät marssien suoraan sisään ilman pienintäkään ilmoitusta.

Kolumnin tulisi olla ajankohtainen kannanotto ajankohtaiseen aiheeseen. Edelliseen kolumniini viitaten, nyt on todella mennyt herne nenään.

Kuninkaanmännyn vedenot­to­kiistely on värittänyt kesätyöni aikana paikal­lis­leh­temme palstoja mallikkaasti, joten luontevaa olisikin ampua vähäistä kokemusta kartuttanutta kesätoimittajaa jalkaan, ja avata aiheesta globaaliin huutoon vastaava näkökulma.

Kirjoitan tätä melkoisen tunne­myl­ler­ryksen vallassa. Tämä torstai on viimeinen työpäiväni Alasatakunnassa yli 42 vuoden jälkeen. Ensin lompsin lomille ja elokuun alussa eläkkeelle. Edessä on sinivalaan kokoinen elämänmuutos.

Myöhään syyskuussa 1939 Raumanlinnassa esitettiin huvinäytelmä ”Keittiön puolella”. Sen ohjasi Säkylän Nuorisoseuran näytelmiäkin sodan jälkeisinä vuosina ohjannut teatterialan ammattilainen, Hildur Lehmus. Hildur ei liity tähän tarinaan, vaikka hän sai runsaasti kukkia ensi-illan jälkeen itseltään kaupungin pormestarilta. Tarinan päähenkilö on isoäitini Liisa, joka teki Rauman näyttämöllä ikimuistoisen roolisuorituksen toimittaja-Pontuksen juoppona vaimona. Teatte­ri­ar­vos­telun kirjoittaja totesi näytelmän myös pystyneen vangitsemaan yleisönsä sodan pelon alla – vaikka vaikea on tietää, moniko teatte­riy­lei­söstä tuolloin uskoi sodan syttymiseen.

Palasin vuorot­te­lu­va­paalta töihin huhtikuun alussa. Taakse jäi kuuden kuukauden jakso, joka antoi mahdollisuuden vetäytyä maailman menosta sivuun ja täyttää päivät jollain muulla kuin lehden tekemisellä.

Työn perässä etelään muuttaneena mutta säännöllisesti pohjoisessa sukuloivana Suomen eri kulkuväylät ovat tulleet vuosien saatossa minulle hyvin tutuiksi.

Viimeistään keväällä etätyö nousi kaikkien huulille. Monien yöpaidasta tuli myös työpaita ja työkaverit jäivät läppärin kameran taakse tai vaihtuivat silityksiä kaipaaviin lemmikkeihin ja perheenjäseniin. Niin kävi minullekin, onneksi.

Kuljeskelin tässä taannoin kotiinpäin ylläni uusi valkoinen t-paita. Takaani tuli vauhdilla pyöräilijä, jonka tieltä tein väistöliikkeen huonoin seurauksin: kompastuin ja lensin nurin asfalttiin.

Syviä ajatuksia aamukasteella, päiväkävelyjä yrttitarhassa. Lyhyitä lepotaukoja rukouksesta, hauraasti rapisevia hartauskirjoja. Pieni yhteisö, suuri tarkoitus ja kullatut sipulikatot. Paljon borssikeittoa ja tilliä, koko kauhallinen smetanaa. Jotakin sinnepäin.

Korona-aika on saanut monien sisäiset remonttireiskat ja -raijat aktivoitumaan. Meidän taloudessamme remppaintoon ei tarvita virusepidemiaa, sillä mies viihtyy, kun saa vapaa-ajallaan tehdä jotain.

Valtakuntamme media on taas viime päivinä kohissut meitä jokaista, eikä vähiten itseäni, koskettavasta aiheesta. Olen usein kuvaillut itseäni ihmiseksi, joka nauttii kulttuurimme monenlaisista tuotoksista, kuten musiikista, kuvataiteesta ja kirjallisuudesta. Viimeksi mainittu toki pitää paikkansa, mutta viime aikoina vähenevissä määrin, ja viimein sen olen myöntänyt jopa itselleni.

Noin vuosi sitten tapahtui siihenastisen elämäni yksi suurimmista muutoksista, nimittäin paluu opiskeluelämään.