Valtakuntamme media on taas viime päivinä kohissut meitä jokaista, eikä vähiten itseäni, koskettavasta aiheesta. Olen usein kuvaillut itseäni ihmiseksi, joka nauttii kulttuurimme monenlaisista tuotoksista, kuten musiikista, kuvataiteesta ja kirjallisuudesta. Viimeksi mainittu toki pitää paikkansa, mutta viime aikoina vähenevissä määrin, ja viimein sen olen myöntänyt jopa itselleni.

Kyllä vain kivikin kelluu, kun sen pukee tarpeeksi paksuun eli nostetta tuovaan neopreenimärkäpukuun. Jack O’Neil, kyseisen kokovartalokumiasun kehittäjä, ansaitsee todellakin paikan työpöytäni kunniakuvakavalkadissa melko juuri hankitun aviomiehen sekä triathlon- ja Alias-aisaparini Veera Rekon rinnalla.

Lappeenrannan teknillinen yliopisto tiedotti, että puuvillaisen t-paidan valmistukseen uppoaa 2000 litraa vettä. Suuria muotitaloja, kuten Vero Moda ja Jack & Jones -merkit omistavaa Bestseller-yhtiötä ja H&M:ää on syytetty myymättömien vaatteiden polttamisesta brändin arvon laskemisen pelossa. YK:n mukaan pikamuoti tuottaa kymmenen prosenttia kaikista maailman hiilidioksidipäästöistä.

Tähän on tultu, löydän itseni päivittelemästä julkisesti nykymaailman menoa.

Ensimmäinen kosketus oli kevyt ja vahva. Tunne oli iloa, pelkoa ja kaikkea siltä väliltä. Aivan tarkkaan en muista, mutta väittäisin, että katsoimme silmästä silmään. Silloin saatu vihreä turvalonkero lohduttaa edelleen, kun suurin tarve keskellä yötä on. Onneksi ei usein ole.

Olen aina kadehtinut ihmisiä, jotka nukahtavat hetkessä oli aika tai paikka mikä tahansa ja kuorsaavat samaan menoon aamuun asti.

Nyt, kun alkaa olla ilmiselvää, että olen raskaana – olenhan jo jäänyt äitiyslomalle, kun tämä teksti julkaistaan – on aika esittää kiitos. Kiitos jokaiselle, joka ei kysynyt, kiitos kaikille rauhaa ja tilaa antaneille.

Tunnen liudan nuoria naisia, jotka ovat kärsineet siitä, että heille on esitetty aiheetta kysymys: ”Oletko raskaana?” Olen nähnyt, kuinka se suistaa ihannemitoissa olevan potemaan turhia ulkonäköpaineita, saati lievästi ylipainoisen. Lapsettomuudesta kärsivää tai muuten asian kanssa kipuilevaa viaton kysymys voi satuttaa syvästi.

Rantalomat eivät koskaan ole olleet oma juttuni, joten en ole myöskään juuri haikaillut autioille saarille. En ole edes miettinyt vakavasti, mitä ottaisin sinne mukaan, jos lähtö tulisi.

Noin vuosi sitten tapahtui siihenastisen elämäni yksi suurimmista muutoksista, nimittäin paluu opiskeluelämään.

Maanantai-iltana sain viestin. Siinä luki seuraavaa: "Voisit nyt ruveta kirjoittamaan sitä kirjaa."