Monet visualisoivat vuoden kulun mielessään tietynlaiseksi. Minun pääni sisällä vuodenajat ovat aina kulkeneet ympäri urheilukenttää – juoksusuunnan vastaisesti myötäpäivään. Takasuoralla on kesä, edessä talvi ja kaarteissa syksy ja kevät. Kenties lapsuuden yleisurheiluharrastuksesta juontaneessa mallissa suorien päissä häämöttää jokin toistuva tapahtuma: maaliviivalla vietetään joulua ja etusuoran toisessa päässä synttäreitäni, kahdensadan metrin lähtöpaikalla koulut ovat päättyneet ja toisessa takakaarteessa jälleen alkaneet. Jokainen mutka on käännös uuteen.
Ihmiset jakautuvat tyypillisesti kesä- talvi- syys- tai kevätihmisiin, ja muut vuodenajat saattavat kulua vain omaa suosikkia odottaessa. Itse olen aina ollut ehdoton kesäihminen. Erityisesti syksyllä viilenevät ilmat, sateet ja pimeys ovat kauhistuttaneet ja matka maaliviivalla häämöttävään jouluun on tuntunut ikuisuudelta. Kesän jälkeen se pimeä syksy kuitenkin aina tulee. Ratakierros pysyy vuodesta toiseen 400 metriä pitkänä, ja vaikka kuinka yrittäisi pysyä sisimmällä radalla, on syyssateissa joka vuosi juostava sata metriä.
Olenkin siksi viime aikoina yrittänyt muuttua enemmän vuodenaikaihmiseksi, nauttia jokaisesta askeleesta juoksuradalla, jokaisesta vuodenajasta. Suomen neljä vuodenaikaa ovat rikkaus, ja ne tekevät toisistaan merkitykselliset. Pukeutumisen lisäksi myös asennoitumisella voi vaikuttaa siihen, ovatko talven pakkaset liian kylmiä tai syyssateet liian märkiä. Kun tarkemmin ajattelen, onkin ensi kesää odotellessa oikeastaan ihan mukava taas kääriytyä villapaitaan kaakaokupin äärellä ja kaivaa sukkapuikot kaapista.
Nyt eletään jälleen aikaa, jossa takasuora alkaa pikku hiljaa olla taputeltu, ja kaarre sen tuomine muutoksineen siintää edessä. Kesätyöni Alasatakunnassa päättyy huomenna ja alkamassa on uusi lukuvuosi yliopistossa. Ei aikaakaan, kun ollaan taas maaliviivalla – tai lähtöpaikalla, miten sen haluaakin ajatella.