Mi­ten pal­jon iloa voi mul­las­ta pil­kis­tä­vä to­maa­tin tai­mi tuo­da?

Ko­kei­lin tänä vuon­na en­sim­mäis­tä ker­taa kyl­vää to­maa­tin sie­me­niä – pal­jon suo­si­tel­tua ajan­koh­taa myö­hem­min, mut­ta kui­ten­kin. Muu­ta­man vii­kon ajan näyt­ti, et­tei täs­tä mi­tään tule, kun­nes yh­täk­kiä mul­las­sa al­koi nä­kyä pie­niä vih­rei­tä al­ku­ja. Kas­vien kans­sa mi­nul­la on usein peu­ka­lo kes­kel­lä käm­men­tä, vaik­ka in­toa toi­saal­ta on. Vi­her­kas­vi­ni­kin jou­tu­vat toi­si­naan kär­si­mään lii­an in­nok­kaas­ta kas­te­lus­ta.

Ke­vään kym­me­nis­tä to­maa­tin tai­mis­ta on tä­hän päi­vään as­ti sel­vin­nyt vain muu­ta­ma, ne­kin pie­niä ja hen­to­ja. Vaik­ka hie­man ka­teel­li­se­na kat­son so­mes­ta mui­den to­maat­ti­ku­via, olen eh­kä hie­man lii­an­kin in­nos­tu­nut omis­ta­ni. Jos pelk­kien pien­ten vih­rei­den al­ku­jen nä­ke­mi­nen tuot­taa näin pal­jon iloa, tu­lee täs­tä var­mas­ti tapa.

Vaik­ka olen ai­ka kova suun­nit­te­li­ja ja nau­tin usein enem­män asi­oi­den odot­ta­mi­ses­ta ja val­mis­te­lus­ta kuin var­si­nai­ses­ta asi­as­ta it­ses­tään, on toi­si­naan hyvä py­säh­tyä miet­ti­mään, mikä ta­val­li­ses­sa ar­jes­sa te­kee iloi­sek­si. Si­tä­hän elä­mäm­me suu­rim­mak­si osak­si on – ta­val­lis­ta ar­kea. Ilon ai­heet voi­vat ol­la pie­niä ja löy­tyä yl­lät­tä­vis­tä­kin asi­ois­ta ja ti­lan­teis­ta: Esi­mer­kik­si lap­suu­des­ta­ni muis­tan elä­väs­ti, mi­ten ui­ma­hal­li­käyn­tien ko­ho­koh­ta oli se, kun uin­nin päät­teek­si pää­si pu­dot­ta­maan pu­ku­kaa­pin avai­men tis­kil­lä ole­vaan auk­koon.

Par­haas­sa ta­pauk­ses­sa ar­jen pie­net ilot voi­vat ol­la täy­sin il­mai­sia ja help­po­ja to­teut­taa. Tär­kein­tä on, et­tä ne saa ja­kaa it­sel­le lä­heis­ten ih­mis­ten kans­sa. Vaik­ka lap­suu­den ke­sie­ni ko­ho­koh­tiin toi­saal­ta kuu­lui­vat ret­ket Puu­ha­maa­han ja Sär­kän­nie­meen, on mie­lee­ni jää­nyt hy­vin myös au­to­mat­kat mö­kil­le Hon­ki­lah­teen, kun per­heen kans­sa kil­pai­lim­me, kuka ar­vaa ul­ko­läm­pö­ti­lan lä­him­mäk­si Kos­ken­ky­läs­sä, Osuus­pan­kin sei­näs­sä ole­van läm­pö­mit­ta­rin lu­ke­maa. Epä­rei­luk­si tämä muut­tui sii­nä vai­hees­sa, kun au­to vaih­tui ja kus­ki näki läm­pö­ti­lan ko­je­lau­das­ta.

Lap­suu­des­ta – ja elä­mäs­tä muu­ten­kin – par­hai­ten mie­leen jää­vät­kin usein ne pie­net hy­vät het­ket, ja vas­tauk­se­na alus­sa esit­tä­mää­ni ky­sy­myk­seen täy­tyy­kin to­de­ta: yl­lät­tä­vän pal­jon. Jos yh­den­kin it­se kas­vat­ta­man to­maa­tin saan tänä ke­sä­nä syö­dä, riit­tää sii­tä iloa mi­nul­le var­mas­ti ai­na­kin jou­luun as­ti.