Toimittajalta
Veera
 
Reko
veera.reko@alasatakunta.fi
4.8.2017 8.00

Volvo 244GL

Meillä on kylpyhuoneessa juuriharja. Sillä voi hinkata kynnenaluset puhtaaksi moottoriöljyistä, vetoni­vel­ras­voista ja muista automaailman elämän eliksiireistä. En ole sitä harjaa juuri tarvinnut, vaikka olen suuren osan elämästäni saanut viettää bensankatkuisten juttujen keskellä. Tänä kesänä tilanne kuitenkin muuttui, kun sinä tulit kuvioihin.

Suh­teem­me al­ku oli hie­man jäi­nen. Kar­sas­tin ruos­teis­ta kyl­ke­ä­si ja ta­paa­si lau­laa ruot­sik­si. Kun aje­lim­me Sä­ky­län­tie­tä koh­ti Eu­raa, ker­roit ai­na nii­tä sa­mo­ja jut­tu­ja me­ne­te­tys­tä rak­kau­des­ta. Ikään kuin van­ha ka­set­ti oli­si ju­mit­tu­nut suu­hu­si, ei­kä ti­lan­ne sii­tä iki­nä ke­laa­mal­la pa­ran­tu­nut.

Alan asi­an­tun­ti­joi­den mie­les­tä olit kui­ten­kin hy­vin luo­tet­ta­va me­no­pe­li, jo­ten tyy­dyin koh­ta­loo­ni. Kun­nes koit­ti se päi­vä, kun sam­muit tien pos­keen. On­nek­si oli edel­lä mai­nit­tu asi­an­tun­ti­ja sat­tu­mal­ta lä­his­töl­lä, ja hän saa­pui iso­vel­jen hah­mos­sa avaa­maan ko­ne­pel­ti­si. Sis­kol­ta oli­si saat­ta­nut men­nä män­nät ja sy­lin­te­rit se­kai­sin.

Ker­ran me­ne­tet­ty luot­ta­mus pa­la­si hil­jal­leen, kun ki­lo­met­re­jä ker­tyi ja tun­sin kyy­dis­sä­si olo­ni tur­val­li­sek­si. Upot­ta­vil­la pen­keil­lä olin mel­kein kuin val­ta­me­ri­lai­van oh­jak­sis­sa. Sain an­si­os­ta­si myös huo­mi­o­ta eri-ikäi­sil­tä mie­hil­tä. ”Mis­täs on lik­ka noin ko­meen au­ton saa­nut?”, ky­syi eräs van­hem­pi mies park­ki­pai­kal­la. Poi­ka­ys­tä­vä­ni vii­si­vuo­ti­as veli tah­toi tie­tää si­nus­ta kai­ken vuo­si­mal­lis­ta penk­kien vä­riin as­ti.

Kaik­kea huo­mi­o­ta en kui­ten­kaan oli­si tar­vin­nut. Erään ker­ran mei­na­si aa­mu­pa­la­pöy­däs­sä men­nä lei­pä vää­rään kurk­kuun, kun kuu­lin, et­tä pa­ko­put­ke­si oli kat­ken­nut. ”Saat­taa pi­tää vä­hän enem­män ään­tä”, oli asi­an­tun­ti­joi­den ar­vio. Toi­von, et­tei ku­kaan tur­haan he­rän­nyt, kun hu­ris­te­lin aa­mul­la ohi.

Ben­saa­kin sinä nie­lit mel­ko ah­naas­ti, mut­ta ar­vaa­han sen, kun on ul­ko­kuo­ri kul­tai­nen, ei kus­ki voi pääs­tä hal­val­la. Ny­ky­a­jan au­tois­sa ben­sa­kork­ki au­ke­aa na­pin pai­nal­luk­sel­la, vaan ei­pä nyt ole­kaan ky­sees­sä mi­kään Au­di A5. On­nek­si kaik­ki ase­mat ei­vät ole kyl­miä. Jos­kus kun on nä­kö­jään tar­vet­ta sil­le läm­min­kat­sei­sel­le huol­to­a­se­man se­däl­le, joka vään­tää ju­miu­tu­neen ben­sa­kor­kin au­ki.

Ke­sän pää­tyt­tyä siir­ryn ta­kai­sin pol­ku­pyö­rään, niin pää­sen var­mas­ti pe­ril­le. Tam­pe­reel­la vä­li­mat­kat ei­vät ole ko­vin suu­ria. Mut­ta ta­ki­a­si lu­paan yrit­tää jat­kos­sa ym­mär­tää pa­rem­min, mik­si mo­lem­pien vel­jie­ni sil­miin syt­tyy hur­mi­oi­tu­nut kiil­to, kun pu­hu­taan van­hois­ta au­tois­ta.