Suhteemme alku oli hieman jäinen. Karsastin ruosteista kylkeäsi ja tapaasi laulaa ruotsiksi. Kun ajelimme Säkyläntietä kohti Euraa, kerroit aina niitä samoja juttuja menetetystä rakkaudesta. Ikään kuin vanha kasetti olisi jumittunut suuhusi, eikä tilanne siitä ikinä kelaamalla parantunut.
Alan asiantuntijoiden mielestä olit kuitenkin hyvin luotettava menopeli, joten tyydyin kohtalooni. Kunnes koitti se päivä, kun sammuit tien poskeen. Onneksi oli edellä mainittu asiantuntija sattumalta lähistöllä, ja hän saapui isoveljen hahmossa avaamaan konepeltisi. Siskolta olisi saattanut mennä männät ja sylinterit sekaisin.
Kerran menetetty luottamus palasi hiljalleen, kun kilometrejä kertyi ja tunsin kyydissäsi oloni turvalliseksi. Upottavilla penkeillä olin melkein kuin valtamerilaivan ohjaksissa. Sain ansiostasi myös huomiota eri-ikäisiltä miehiltä. ”Mistäs on likka noin komeen auton saanut?”, kysyi eräs vanhempi mies parkkipaikalla. Poikaystäväni viisivuotias veli tahtoi tietää sinusta kaiken vuosimallista penkkien väriin asti.
Kaikkea huomiota en kuitenkaan olisi tarvinnut. Erään kerran meinasi aamupalapöydässä mennä leipä väärään kurkkuun, kun kuulin, että pakoputkesi oli katkennut. ”Saattaa pitää vähän enemmän ääntä”, oli asiantuntijoiden arvio. Toivon, ettei kukaan turhaan herännyt, kun huristelin aamulla ohi.
Bensaakin sinä nielit melko ahnaasti, mutta arvaahan sen, kun on ulkokuori kultainen, ei kuski voi päästä halvalla. Nykyajan autoissa bensakorkki aukeaa napin painalluksella, vaan eipä nyt olekaan kyseessä mikään Audi A5. Onneksi kaikki asemat eivät ole kylmiä. Joskus kun on näköjään tarvetta sille lämminkatseiselle huoltoaseman sedälle, joka vääntää jumiutuneen bensakorkin auki.
Kesän päätyttyä siirryn takaisin polkupyörään, niin pääsen varmasti perille. Tampereella välimatkat eivät ole kovin suuria. Mutta takiasi lupaan yrittää jatkossa ymmärtää paremmin, miksi molempien veljieni silmiin syttyy hurmioitunut kiilto, kun puhutaan vanhoista autoista.