Vaikka monet suuntaavat vapaaehtoisesti Kaakkois-Aasian viidakkoihin reppureissuille ja etenevät länsimaisten matkaoppaiden suosittelemalla heinäsirkkataktiikalla paratiisisaarelta toiselle, niin ei. Maailman kiertäminen olisi kiehtovaa, mutta minulle paratiisi muuttuisi kosteana vyöryvän helleaallon myötä nopeasti lähinnä painajaiseksi. Tilaan mieluummin Suomeenkin aina tavallista, viileää kesäsäätä ilman monsuuneja.
Tavallisuus on juuri se, mistä nykyään pidän. Ei liikaa raekuuroja eikä pelkkää unelmien pilvihattaraa, ettei elämä mene raiteiltaan. Luulen, että vaikka 60-luvulla rokkarit julistivat Raittisen veljesten tahdissa haluavansa saaren ja sulttaanin rakennuttaman palatsin, eivät hopealangat riittäisi peittämään sitä yksinäisyyden tunnetta, joka saarella voisi itäisen hoviherran kanssa tulla. Siis John Donnen sanoin: yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään.
Joskus on tullut erehdyttyä luulemaan, että pelkästään omia oikkujaan ja ideoitaan seuraamalla se elämän ura siitä urkenee. Kyllä se on potaskaa, vaikka sitä perhejuhlissa aina jauhetaan.
Itse laadittu matkareitti tulevaan kielii luontaisesta halustamme hallita. Vaikeaahan se olisi ilmankaan navigoida, mutta jos matkaan lähtee omavoimaisesti yksin, ennuste on huono. Oman sietokykynsä oppii tuntemaan oikeastaan raja-aidasta ja asiasta riippumatta vain, kun vahinko on jo alkanut tapahtua, kuppi on nurin ja maito noruu lattiakaivoon. Niinä hetkinä apua tarvitsee sylietäisyydellä, eikä omaa kättä tai korvaa pidä kainostellen jättää tarjoamatta niitä tarvitseville.
Autiolle saarelle en lähtisi itsekseni. Yksin on kulunut tovi jos toinenkin, sillä mantereella voi unohtua haja-asutuksen katveeseen tai metropolin soluasuntoon. Sielujen yhteys ei onneksi katso ikää eikä pullakahvien laatua, sillä itse löysin kohtalotoverin vanhasta sukulaistädistä. Meidän saarellamme kaksin ei oltu yksin.