Toimittajalta
Katariina
 
Mäkilä
16.7.2020 8.00

Venäläinen munkki

Syviä ajatuksia aamukasteella, päiväkävelyjä yrttitarhassa. Lyhyitä lepotaukoja rukouksesta, hauraasti rapisevia hartauskirjoja. Pieni yhteisö, suuri tarkoitus ja kullatut sipulikatot. Paljon borssikeittoa ja tilliä, koko kauhallinen smetanaa. Jotakin sinnepäin.

Muis­tin taas, kuin­ka vii­meis­ten pi­a­no­tun­tien jäl­keen lu­ki­on mu­sii­ki­no­pet­ta­ja lau­sah­ti opis­ke­lu­haa­veis­ta­ni: si­nus­ta­han tu­lee siis ve­nä­läi­nen munk­ki. Ker­roin ha­ke­nee­ni Hel­sin­kiin lu­ke­maan ve­nä­jän kiel­tä ja te­o­lo­gi­aa. Jos­kus myö­hem­min­kin joku on tain­nut ohi­men­nen hui­ka­ta, et­tä oli­sin muu­ten hyvä pap­pi. Kom­men­tit ovat enem­män jär­kyt­tä­neet kuin roh­kais­seet: mi­ten voi vai­kut­taa nun­na­hen­ki­sel­tä tai tun­tua pas­to­ril­ta? Nau­ru­han sii­nä pää­see. Va­lit­sin epä­röi­mät­tä kään­nös­tie­teen opin­not.

Olen ta­van­nut Ve­nä­jäl­lä vel­jiä ja si­sa­ria tum­mis­sa hui­veis­saan ja pit­kis­sä kaa­vuis­saan. Luos­ta­rit ovat oi­kein miel­lyt­tä­viä paik­ko­ja vie­rail­la, sil­lä ruo­ka, rau­ha ja kes­kus­te­lut tun­tu­vat lä­pi­tun­ke­vil­ta ja ta­val­lis­ta voi­mak­kaam­mil­ta. Vii­me ke­sä­nä kä­vin myös Lin­tu­lan nun­na­luos­ta­ris­sa, jon­ka kah­vi­las­sa hyvä ys­tä­vä­ni työs­ken­te­li ke­sä­a­pu­lai­se­na. Is­tuim­me pi­ha­maal­la työn­te­ki­jä­po­ru­kal­la kal­se­an il­ta-au­rin­gon al­la ham­paat ka­lis­ten ja neu­le­pui­kot ki­lis­ten. Kir­joi­tin ru­no­ja ja mie­tin.

Mun­kin tai nun­nan ura ei tai­da kuu­lua suo­ma­lai­sen opin­to-oh­jauk­sen tar­jo­a­miin vaih­to­eh­toi­hin. Har­va­han tääl­lä sel­lais­ta kut­su­mus­ta seu­raa. Mut­ta on sii­nä pal­jon kau­nis­ta, kun se on vil­pi­tön­tä: pyy­tee­tön pal­ve­le­va rak­kaus, vie­hät­tä­vä si­sä­pii­ri­huu­mo­ri ja sel­keä elä­män­teh­tä­vä. Sen his­to­ri­al­li­nen kont­ras­ti ul­ko­maa­il­maan on toki van­ha kuin tai­vas mut­ta aja­ton.

Maa­il­man­kat­so­muk­sel­li­nen lais­kuus, juu­ret­to­muu­den ko­ke­mus ja elä­män tar­koi­tuk­set­to­muu­den loo­gi­nen on­gel­ma vai­kut­ta­vat pit­käl­ti län­si­mai­sen ih­mi­sen taa­kal­ta, jon­ka vain pan­de­mia pys­tyi meil­le pei­lis­tä osoit­ta­maan. Hil­jai­set kam­mi­o­het­ket yk­si­ös­sä, kak­si­os­sa ja ke­sä­mö­kil­lä sel­kiyt­ti­vät ar­kea ja elä­mää. In­nos­tuin it­se mu­sii­ki­no­pet­ta­jaa muis­tel­len opet­te­le­maan pe­rus­soin­tu­ja uku­le­lel­la ja lait­ta­maan joka päi­vä kun­non ruo­kaa epä­mää­räis­ten pork­ka­na- ja puu­ro­mös­sö­jen si­jaan.

Vä­lil­lä var­sin­kin Uu­den­maan eris­tyk­sen ai­ka­na era­koi­tui­mi­nen tur­haut­ti ja ah­dis­ti. Sil­ti pik­ku luos­ta­ri­ko­ke­muk­se­ni lop­pu­sal­do oli vir­kis­tä­vä ja tyl­sä­kin lepo tuli to­del­la tar­pee­seen. En aio vie­lä­kään läh­teä Lin­tu­laan ret­riit­tiin, mut­ta töi­hin Kes­ki-Eu­roop­paan toi­vot­ta­vas­ti kyl­lä. Kai mi­nus­ta sit­ten tu­lee Ken­ne­dyn vuo­den 1963 sa­noin Ber­lii­nin munk­ki.