Korona-aikana on ihmisille tietoisesti tehty turvallisia kuplia altistumisen välttämiseksi. Vuorotteluvapaa tarjosi kirjaimellisesti oman kuplan, jossa pääosassa olivat vain läheiset, koti, piha, lähimetsä, lähikauppa. Kun koronatilanne vielä korosti sisäänpäin kääntymistä, muodostui tuosta lyhyestä ajasta mielenkiintoinen matka kyseenalaistamaan monia normaalin ajan rutiineja ja itsestäänselvyyksiä. Kokemus avasi silmiä: En kaivannut kokoontumisia, tapahtumia enkä rientoja, en tarvinnut matkoja enkä kauppakeskuksia. Jotain muuttui, pysyvästi.
Puoli vuotta on lyhyt aika. Ensimmäinen kuukausi menee irrottautumiseen töistä, viimeinen kuukausi siihen, kun töihin paluu alkaa kiertää mielessä. Mutta jäi siihen neljä kuukautta!
Toiveeni mukaan sain paljon hoitaa lapsenlapsia, olla ihan täysipäiväinen mummu lukemassa kuvakirjoja, antamassa vauhtia keinuille ja tarjoamassa makaronilaatikkoa ja mannapuuroa. Se oli vuorotteluvapaan päätarkoitus ja kaikkein parasta. Kaksivuotiaat kaksostytöt näkivät asian näin: "Me tulimme nyt lomalle mummulaan".
Välillä omistauduin muistoille: Setvin kaikki säästämäni paperit ja tavarat kaappien, laatikoiden ja varastojen periltä. Lueskelin päiväkirjoja ja kalentereita. Katsoin läpi vanhat valokuvat ja filmit. Hämmästyin. Kuinka paljon elettyä elämää jäisikään ilman näitä dokumentteja unohduksiin – ja ymmärrystä elämän kulusta puuttumaan!
Vuorotteluvapaa on hieno mahdollisuus antaa aikaa tärkeille ihmisille ja asioille – itselleenkin. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä tärkeämmäksi käy aika – sehän ei lisäänny, vähenee vain, eikä sittenkään pysähdy, vaikka itse hetkeksi pysähtyisi.
Vuorotteluvapaan ehtoja on vuosien varrella heikennetty, mutta toivottavasti systeemiä ei kokonaan romuteta. Siinä samalla, kun joku saa aikaa tärkeiksi kokemilleen asioille, joku muu saa töitä ainakin vähäksi aikaa.
Ihan kaikki etukäteen tekemäni suunnitelmat vapaan ajaksi eivät toteutuneet, eikä tarvinnutkaan. Villapaita jäi kutomatta ja ne valokuvat järjestämättä. Mutta ehkä sitten eläkkeellä.