Palasin vuorot­te­lu­va­paalta töihin huhtikuun alussa. Taakse jäi kuuden kuukauden jakso, joka antoi mahdollisuuden vetäytyä maailman menosta sivuun ja täyttää päivät jollain muulla kuin lehden tekemisellä.

Ko­ro­na-ai­ka­na on ih­mi­sil­le tie­toi­ses­ti teh­ty tur­val­li­sia kup­lia al­tis­tu­mi­sen vält­tä­mi­sek­si. Vuo­rot­te­lu­va­paa tar­jo­si kir­jai­mel­li­ses­ti oman kup­lan, jos­sa pää­o­sas­sa oli­vat vain lä­hei­set, koti, piha, lä­hi­met­sä, lä­hi­kaup­pa. Kun ko­ro­na­ti­lan­ne vie­lä ko­ros­ti si­sään­päin kään­ty­mis­tä, muo­dos­tui tuos­ta ly­hy­es­tä ajas­ta mie­len­kiin­toi­nen mat­ka ky­see­na­lais­ta­maan mo­nia nor­maa­lin ajan ru­tii­ne­ja ja it­ses­tään­sel­vyyk­siä. Ko­ke­mus ava­si sil­miä: En kai­van­nut ko­koon­tu­mi­sia, ta­pah­tu­mia en­kä rien­to­ja, en tar­vin­nut mat­ko­ja en­kä kaup­pa­kes­kuk­sia. Jo­tain muut­tui, py­sy­väs­ti.

Puo­li vuot­ta on ly­hyt ai­ka. En­sim­mäi­nen kuu­kau­si me­nee ir­rot­tau­tu­mi­seen töis­tä, vii­mei­nen kuu­kau­si sii­hen, kun töi­hin pa­luu al­kaa kier­tää mie­les­sä. Mut­ta jäi sii­hen nel­jä kuu­kaut­ta!

Toi­vee­ni mu­kaan sain pal­jon hoi­taa lap­sen­lap­sia, ol­la ihan täy­si­päi­väi­nen mum­mu lu­ke­mas­sa ku­va­kir­jo­ja, an­ta­mas­sa vauh­tia kei­nuil­le ja tar­jo­a­mas­sa ma­ka­ro­ni­laa­tik­koa ja man­na­puu­roa. Se oli vuo­rot­te­lu­va­paan pää­tar­koi­tus ja kaik­kein pa­ras­ta. Kak­si­vuo­ti­aat kak­sos­ty­töt nä­ki­vät asi­an näin: "Me tu­lim­me nyt lo­mal­le mum­mu­laan".

Vä­lil­lä omis­tau­duin muis­toil­le: Set­vin kaik­ki sääs­tä­mä­ni pa­pe­rit ja ta­va­rat kaap­pien, laa­ti­koi­den ja va­ras­to­jen pe­ril­tä. Lu­es­ke­lin päi­vä­kir­jo­ja ja ka­len­te­rei­ta. Kat­soin läpi van­hat va­lo­ku­vat ja fil­mit. Häm­mäs­tyin. Kuin­ka pal­jon elet­tyä elä­mää jäi­si­kään il­man näi­tä do­ku­ment­te­ja unoh­duk­siin – ja ym­mär­rys­tä elä­män ku­lus­ta puut­tu­maan!

Vuo­rot­te­lu­va­paa on hie­no mah­dol­li­suus an­taa ai­kaa tär­keil­le ih­mi­sil­le ja asi­oil­le – it­sel­leen­kin. Mitä van­hem­mak­si tu­lee, sitä tär­ke­äm­mäk­si käy ai­ka – se­hän ei li­sään­ny, vä­he­nee vain, ei­kä sit­ten­kään py­säh­dy, vaik­ka it­se het­kek­si py­säh­tyi­si.

Vuo­rot­te­lu­va­paan eh­to­ja on vuo­sien var­rel­la hei­ken­net­ty, mut­ta toi­vot­ta­vas­ti sys­tee­miä ei ko­ko­naan ro­mu­te­ta. Sii­nä sa­mal­la, kun joku saa ai­kaa tär­keik­si ko­ke­mil­leen asi­oil­le, joku muu saa töi­tä ai­na­kin vä­häk­si ai­kaa.

Ihan kaik­ki etu­kä­teen te­ke­mä­ni suun­ni­tel­mat va­paan ajak­si ei­vät to­teu­tu­neet, ei­kä tar­vin­nut­kaan. Vil­la­pai­ta jäi ku­to­mat­ta ja ne va­lo­ku­vat jär­jes­tä­mät­tä. Mut­ta eh­kä sit­ten eläk­keel­lä.