Toimittajalta
Mirja
 
Linnemäki
mirja.linnemaki@alasatakunta.fi
12.5.2017 8.05

Ikävä äitiä

Sii­nä voi tul­la äi­tiä ikä­vä, sa­no­taan, kun edes­sä on työ­läs ja tus­kal­li­nen hom­ma.

Mitä sil­loin tar­koi­te­taan, kun on äi­tiä ikä­vä? Mitä ikä­vöi­dään?

Ih­mis­tä, joka on las­ta var­ten, aut­taa, neu­voo, hy­väk­syy, ra­kas­taa. Eh­doit­ta ja vaa­ti­muk­sit­ta. Ai­na ja ian­kaik­ki­ses­ti. Sa­mal­la ta­val­la heik­koa kuin vah­vaa­kin las­ta.

Äi­di­ni­kä­vän koko ja mit­ta­suh­de riip­puu lap­sen iäs­tä ja äi­din ole­mas­sa­o­lon pai­kas­ta.

Mi­nul­le on ker­rot­tu, et­tä kun äi­ti oli teh­taan Sak­san reis­sul­la, minä, noin vii­si-kuu­si­vuo­ti­as, löy­sin mum­mu­las­ta hä­nen van­hat ken­kän­sä ja nu­kuin ne kai­na­los­sa.

Kun it­se nuo­re­na äi­ti­nä reis­sa­sin La­pis­sa il­man lap­sia, ha­lu­si kuo­pus ku­va­ni, "kun ei koh­ta enää muis­ta, min­kä nä­köi­nen se äi­ti on".

Tei­ni-iäs­sä oli kiu­sal­lis­ta, kun äi­ti is­tui vie­lä aa­mu­yös­tä olo­huo­nees­sa odot­ta­mas­sa. Kei­nu­tuo­li hei­lui sitä kii­vaam­min, mitä enem­män olin so­vi­tus­ta ko­tiin­tu­lo­a­jas­ta myö­häs­sä. Nyt jäl­keen­päin ajat­te­len, et­tä oli­pa iha­naa, kun oli sii­nä.

Uu­si, eri­lai­nen lä­hen­ty­mi­nen al­koi, kun sain it­se lap­sia. Äi­dis­tä tuli mum­mu, ja sa­mal­la jo­ten­kin ta­sa­ver­tai­nen kans­sa­ni. Mut­ta äi­ti sil­ti. Se, jol­le oli hel­poin­ta ker­toa omat epä­on­nis­tu­mi­set ja hie­noin­ta ja­kaa ilon ja yl­pey­den ai­heet.

Vii­mek­si ku­lu­neet noin 15 vuot­ta olen teh­nyt hi­das­ta luo­pu­mis­ta – mer­kil­li­sel­lä ta­val­la Alz­hei­mer-äi­ti on ja ei ole. Luu­len, et­tä on eri­lais­ta ikä­vöi­dä äi­tiä hau­taus­maal­la kuin de­men­ti­ao­sas­tol­la.

Toi­saal­ta on hel­pom­paa nyt, kun äi­ti ei juu­ri­kaan enää puhu. Voin mie­les­sä­ni aja­tel­la hä­net edel­leen sel­lai­se­na äi­ti­nä kuin hän oli. Ja kun ikä­vöi, sen mie­li­ku­van pa­laut­ta­mi­seen riit­tä­vät pie­net asi­at. Kun otan kiin­ni hä­nen kä­des­tään, hän al­kaa jos­kus si­lit­tää kät­tä­ni. En voi tie­tää, tar­koit­taa­ko hän sil­lä mi­tään, tie­tää­kö edes, et­tä olen sii­nä, mut­ta se on ko­vin kal­li­sar­vois­ta. Sii­nä yh­des­sä si­li­tyk­ses­sä on koko tuo alus­sa lu­e­tel­tu rimp­su: aut­taa, neu­voo, hy­väk­syy, ra­kas­taa...

Ja äi­tien­päi­vän kau­nein mie­li­ku­va tu­lee kau­kaa: Siel­tä, lap­suu­den­ko­din keit­ti­ön työ­pöy­dän ää­res­tä hän yhä kään­tyy kat­so­maan, kun me­nen val­ko­vuok­koi­ne­ni, ja hymy va­lai­see kas­vot.