Toimittajalta
Mirja
 
Linnemäki
mirja.linnemaki@alasatakunta.fi
30.9.2016 8.00

Masaliisamamma

Ta­pah­tui ta­ka­vuo­si­na po­ri­lai­sen jal­ka­pal­lo­seu­ran puf­fe­tis­sa: – Pil­li­me­hu on viis­kym­men­tä sent­tiä, kah­vi eu­ron ja ma­sa­lii­sa eu­ron, opas­tet­tiin en­si­ker­ta­lais­ta tal­koo­lais­ta. Ma­sa­lii­sa? Mikä ih­meen ma­sa­lii­sa?

Sel­vi­si, et­tä eu­ra­lai­sen suk­laa­tort­tu tai mok­ka­pa­la on sama kuin po­ri­lai­sen ma­sa­lii­sa. Sel­vi­tys­tä lei­von­nai­sen mer­kil­li­sen ni­men al­ku­pe­räs­tä ei tul­lut, mut­ta kau­pak­si sitä meni.

Mok­ka­pa­la­mut­sit al­ka­vat ol­la kä­si­te ju­ni­o­rien ur­hei­lu­e­lä­mäs­sä. He ovat äi­te­jä, jot­ka tal­koil­la lei­po­vat uu­ni­kau­pal­la pii­ra­koi­ta ja pik­ku­pul­lia pe­lien kah­vi­puf­fet­tei­hin ja sei­so­vat sit­ten nii­tä myy­mäs­sä mil­loin min­kä­kin ken­tän reu­nal­la, hal­lien huu­maa­vas­sa me­te­lis­sä tai ul­ko­na tuu­les­sa, sa­tees­sa, paah­tees­sa tai pak­ka­ses­sa. Puf­fet­ti­tu­lo on tär­keä sii­vu ur­hei­lu­seu­ran ta­lou­des­sa, ja puf­fet­ti ylei­sön mer­kit­tä­vä viih­ty­vyys­te­ki­jä ur­hei­lu­pai­koil­la.

Mut­ta sa­non­taan liit­tyy pal­jon muu­ta­kin, isom­paa ei­kä lain­kaan niin konk­reet­tis­ta. Lei­po­mis­rum­ban ohes­sa äi­dit (ja isät) te­ke­vät eväi­tä, pak­kaa­vat va­rus­tei­ta, kan­ta­vat kas­se­ja, kus­kaa­vat, pyyk­kää­vät, ruok­ki­vat, ra­hoit­ta­vat, pi­tä­vät lei­ke­kir­jaa, kan­nus­ta­vat, rie­muit­se­vat, loh­dut­ta­vat, jän­nit­tä­vät­kin... Jos lap­sel­la riit­tää in­toa har­ras­taa, teh­tä­vä voi kes­tää usei­ta vuo­sia – sin­ne as­ti, jol­loin nuo­ri it­se ot­taa har­ras­tuk­ses­taan koi­tu­van huol­to­vas­tuun. Ja sen­kin jäl­keen on ai­na­kin hen­ki­nen tuki usein tar­peen.

Eni­ten "ma­sa­lii­sa­mam­mo­ja" tar­vi­taan­kin sil­loin, kun kaik­ki ei mene niin kuin toi­vo­taan. Tu­lee epä­on­nis­tu­mi­sia ja tap­pi­oi­ta, pet­ty­myk­siä ja louk­kaan­tu­mi­sia. Äi­ti on se, joka jää vie­reen ja sa­noo, et­tä "tä­mä­kin me­nee ohi" ja "huo­men­na on uu­si päi­vä". Vaik­ka har­mi, suru ja huo­li pai­nai­si omaa­kin sy­dän­tä.

Kan­nat­taa­ko se kaik­ki? Olen jo eläk­keel­lä ju­ni­o­ri­huol­ta­jan hom­mis­ta, mut­ta taak­se­päin kat­so­en sa­non, et­tä kan­nat­taa. Lap­sen ur­hei­lus­sa mu­ka­na elä­mi­nen on an­toi­saa va­paa-ajan viet­toa – jo­hon­kin­han se ai­ka ai­na ku­luu, ja täs­sä se ku­luu hy­väs­tä syys­tä. Myön­nän, et­tä sii­hen ai­kaan, kun tree­ne­jä oli use­am­mas­ta la­jis­ta, kah­det­kin per il­ta ja vii­kon­lo­pun tur­nauk­set pääl­le, teki mie­li kal­lis­tua kuun­te­le­maan nii­tä, jot­ka ho­ki­vat: Ei­kö tuos­sa jo ole lii­kaa?

Vas­ti­kään uu­sit­tu­jen las­ten lii­kun­ta­suo­si­tus­ten mu­kaan ei ol­lut. En­kä ole ma­sa­lii­soi­hin­kaan kyl­läs­ty­nyt, vaan mais­tu­vat edel­leen.