Ensimmäisenä koronakesänä vuonna 2020 lähdin kesälomareissuun Itä-Suomeen, kuin varkain ja häpeillen: onko tämä nyt sallittua, kun pitäisi vain pysyä kotona?
Matkan lopulla autossa Savonlinnan tienoilla säikäytti radiosta kuultu uutinen: kotkalaisessa ruokapaikassa oli ollut yksi koronapositiivinen hieman ennen meitä. Mitä jos vaikka sattui sama altistunut tarjoilija kohdalle? Mielessä risteili sen sata kysymystä. Ja parin päivän kuluttua tuli kurkku kipeäksi.
Testiin ei siihen aikaan niin vain mentykään, kun systeemejä oltiin vasta nostamassa ylös, mutta lähikaupungin drive-in -telttaan pääsi puhelinlääkärin lähetteellä ja omalla kustannuksella. Vapauttava negatiivinen tuli parin päivän kuluttua.
Melkein huvittaa muistella koko episodia nyt. Testissä on tuon jälkeen tullut käytyä vielä muutamakin kerta, ja viimeaikaiset kotitestaamiset päälle. Koronan välttely kaikin keinoin on rutiinia, eikä joka kurkkukipu enää vie elämää raiteiltaan.
Perhekunnassa on korona-aikana varttunut myös seuraava sukupolvi, jolle maskit ja testit ovat arkea. Jos kolme-neljävuotiaille jää muistoja varhaislapsuudesta, ne ovat myös näitä. Minun lapsuudessani pelättiin hongkongilaista, 1968–69 riehunutta ärhäkkää influessaa, johon Suomessakin ihmisiä kuoli. Olin kansakoulun alaluokilla, ja moni oli kipeänä poissa koulusta. Aikuisten huolestuneet äänenpainot ovat jääneet mieleen. Vielä alkuvuodesta 1970 Kunnallis-Sanomat (ent. Alasatakunta) kertoi, että Kiukaisten Yhteiskoulusta seitsemän opettajaa oli sairastunut ja lapset saivat "lupapäivän".
Parhaillaan on menossa iso muutos sekä suhtautumisessa koronavirukseen että ohjeistuksissa sen hoitoon. Karanteenit lyhenevät, altistuminen ei enää välttämättä tarkoita eristäytymistä, testausta keskitetään niille, joille se on tarpeellisinta. Parin vuoden takaisesta kesästä asti niskaan hengittänyt mörkö on omassakin mielessä merkittävästi kutistunut. Joku on sanonut ääneenkin: Tulisipa jo kohdalle, niin olisi sitten sairastettu.
Voiko vihdoin alkaa varovasti uskoa siihen, että tämä joskus päättyy? Ennustamattomuus ja viranomaisohjeiden sekavuus paikoin matkan varrella ovat kyllä tehneet parhaansa, että päällimmäinen tunne on sittenkin epävarmuus.
Joka tapauksessa kummallista, outoa aikaa eletään jo kolmatta vuotta. Historia tuntee monta pandemiaa, mustasta surmasta espanjantaudin kautta sikainfluenssaan, ja useita muita. Meidän aikaamme ja meidän osallemme tuli nyt tämä covid-19. Historian valossa kun asiaa katsoo, tästäkin selvitään.