Huoneissa on tyhjää ja pimeää – eihän siellä enää ole ketään. Kello raksuttaa hiljaisuudessa, lastenlasten kuvat tuijottavat kirjahyllystä. En voi mennä. En voi olla. Nyt en pysty. Tulen uudestaan, kun päivä valkenee.
Pilkon suvun joulupöytään sallattijuureksia. Perunaa, porkkanaa, punajuurta. Siivuiksi, suikaleiksi ja kuutioiksi. Näin päin ja noin päin. Se oli isän homma, yksi hänen tavoistaan osallistua jouluvalmisteluihin. Suurilla voimilla ja nopeasti isoja töitä tehneelle miehelle sallatin "näpertäminen" oli kunnia-asia. Miten hän saikin kuutioista niin tasaisia? Mitä mietti siinä pilkkoessaan niitä kummankin tyttären avuksi? Osasinko kiittää ja arvostaa sitä työmäärää? Isä! Jos vielä voisin sen sanoa!
Äiti lähti ensin, sitten heti perään isä, joka sinnitteli ehtiäkseen vielä kuulla, että perheen kaksi uutta jäsentä syntyivät tänne onnellisesti. Kaksi lähti, kaksi tuli. Merkillinen elämän ja kuoleman kierto. Keinutan sylissä pientä tyttöä, sitten toista – samoin ottein kuin äiti aikoinaan minun lapsiani, äitien ikiaikaisella hellyydellä. Äiti, näkisitpä tämän!
Jouluna ollaan koolla. Meitä on paljon, on kuuma ja meteliä. Kaikki on kuten ennenkin. Mikään ei ole kuten ennen. Kesän päätteeksi nostimme äidin ja isän kuvat kirjahyllyn päälle. Järki ei käsitä, ettei heitä enää ole.
Vuosia sitten alkoi muodostua oma jouluperinne, porukkakuva. Äiti istuu keskelle ja ottaa pienimmän lastenlapsen syliin. Isä harppoo kuvaan, kun on säätänyt kameran jalustalle ja ajastimen kohdalleen. Lapsia naurattaa pappan kohellus. Uusintoja tarvitaan muutamia...
Päätämme jatkaa traditiota. Sisarusten ja serkkulasten tiiviissä asetelmassa tuijotan kameraa, jonka takana ei ole ketään, ja odotan välähdystä. Tajuan, että tässä hetkessä he ovat läsnä. Minä vanhimpana istunkin nyt keskellä, mutta äiti on siinä vieressä. Katson kohti kameraa ja hymyilen – isälle.
Näettehän, tässä me olemme, koko porukka, pääsimme jouluun! Kaikki on hyvin ainakin juuri nyt.