Kuljen vuokkoineni kahden lukitun oven kautta. Puhelen kukista, sillä ne ovat aina olleet äidille tärkeitä. Hän opetti tunnistamaan kasveja, sommitteli kimppuja, vaali kotipihan kukkapenkkejä, joissa lemmikit, sarviorvokit, kullerot ja pionit kukoistivat.
Nyt ei valkovuokolle enää löydy nimeä.
Keskustelukaan ei onnistu, sillä äiti ei muista sanoja. Enkä voi olla varma, tunteeko hän minut.
Juttelen niitä näitä ollakseni edes äänessä. Entä jos laulaisin jotain? Äiti on laulanut aina ja paljon. Harmittelen, etten tajunnut ottaa mukaan mitään laulukirjaa.
Sitten alkaa päässä soida virsi, jota äiti ehkä eniten on laulanut: "Kiitos sulle, Jumalani..." Niin monta kertaa olen sen kuullut, että osaan ulkoa. Aloitan, mutta ääni on juuttua kurkkuun, kun väkisin mieleen tunkee ajatus: Mitäs kiittämistä tässä muka on?
"... armostasi kaikesta, jota elinaikanani olen saanut tuntea..."
Äiti valpastuu, kun kuulee tutun virren, ja laulaa kohta mukana. Hän muistaa pitkiä pätkiä ja lukee puuttumaan jäävät sanat huuliltani. Sävelen hän osaa tuosta vain, ja kaunis äänikin on melkein ennallaan. Laulamme säkeistöt läpi kolmeen kertaan. Sitten keskittyminen herpaantuu.
"... Kiitos sulle jokaisesta elämäni hetkestä. Kiitos päivän paistehesta niin kuin pimeydestä..."
Teen lähtöä, mutta kerron vielä tulossa olevasta äitienpäivästä. Silloin hän on jo kotonakin. Kerron, että hän on äiti, jolla on neljä lasta. Sanon, että minä olen vanhin. Äiti istuu hiljaa ja tuijottaa käsiään sylissään. Sitten, kuin kokeilisi, hän sanoo, niin hiljaa, että tuskin kuulen: Mirja, olet Mirja. Mirja. Mirja. Mirja.
Hän on mennyt maailmaan, johon minä en pääse. Lyhyen hetken, laulun ajan, ovi oli auki. Kiitän siitä.