Sata suomalaista äänimaisemaa -keruuprojekti ei liity Suomi 100 -juhlavuoteen, vaan päättyi jo ajat sitten, mutta tuli mieleen nyt, kun näyttää siltä, että euralaisesta ja kauttualaisesta äänimaisemasta on lopullisesti katoamassa taas yksi menneisyyteen kuuluvista äänistä: juna.
Kauttuan radalla ei enää vuosiin ole liikennettä ollut, tasoristeyksetkin asvaltoitiin, mutta kiskot ovat olleet paikoillaan. Liikennevirasto suunnittelee nyt poistavansa ne maastosta, joten aika varmaa alkaa olla, ettei junan kolketta, pillin vihellystä tai tasoristeyksen kellojen kalketta enää ikinä sillä radalla kuulla. Kauttualaiseen äänimaisemaan se on kuulunut kauan – ratahan on peräisin vuodelta 1913.
Oma koulumatka kulki Kauttuan tasoristeyksen yli 60-luvun loppupuolelta alkaen. Tavarajunista, myöhemmin juurikasjunista, oli tapana laskea vaunujen määrä siinä ylitystä odotellessa – eivät ne niin pitkiä olleet, että olisi odottelusta saanut syyn myöhästymiselle. Kuulaina syysiltoina junan kolke kuului Kiiskinmäen metsän läpi kotiin asti. Tuttu ja rauhoittava ääni kantautui vaimeana usein vielä nukahtamisen aikaan.
Kauttuan teollisista perinteistä on syntynyt monta äänimuistoa, selkäytimeen jääneitä. Edelleen, kun jostain ulkoa kuuluu vasaran säännöllinen pauke, muistan kesät, jolloin Kauttuan Kiiskinmäen omakotialuetta Euran Paperin takametsiin rakennettiin. 60-luvun alussa talopaketeista ei tiedetty, hartiapankilla tehtiin ja naputusta riitti useilla tonteilla yhtä aikaa. Ahkera ja innostunut ääni täytti koko uuden alueen. Se tiesi paljon kavereita, kun rakentajina oli samanikäisiä perheitä.
Noihin vuosiin kuului Kauttualla myös tehtaan pilli. En muista, milloin se hiljeni ja mihin kaikkiin kellonaikoihin se huusi, mutta ainakin varmaan kahdelta – siitä tiesi, että isä tai mummu pääsevät töistä – ja neljältä, jolloin kohta olisi kello puoli viisi ja äitikin tulisi. Se oli säännöllisen, turvallisen arjen ääni.
Ääni on kuin tuoksu; palauttaa hetkessä menneisyyteen. Hauska hetki syntyy äänimuistojen takia silloin tällöin täysin yllätyksenä vaikka kaupassa: – Äitiii, huutaa joku pieni lapsi. Ja kaikki kuuloetäisyydellä olevat äidit, nuoret ja vanhat, havahtuvat. Haikeana voi silloin hymähtää itselleen: Onnellinen kaiku menneisyydestä.