Omia näkemyksiään on aina syytä perustella, ja siksi pienimuotoinen alustus tulevalle ei ole ollenkaan pahitteeksi.
Ensin täytyy palata ajassa hieman taaksepäin. Aikaan, jolloin käsitettä ”suomalainen” ei vielä välttämättä tunnettu. Meidän juuremme ovat syvällä ikiaikaisessa kallioperässämme, routa jyllää suonissamme, suumme ovat tuohenkuivat, ja nenissämme leijuu kaskisavun katku. Uskon näiden asioiden kulkevan meillä perimässä.
Kaipuu takaisin luontoon ei kuitenkaan ole modernille ja urbaanille ihmiselle kuin hauras muisto kaukaisista ajoista; jos enää sitäkään. Uskallan silti väittää, että jokaisessa meissä on pala menneisyyttä. Jos olet koskaan jäänyt ihailemaan esimerkiksi kesäyön kansallisromanttista järvimaisemaa, niin sinussakin piilee yhä rippeitä esi-isiemme muistosta.
Muutettuani asepalveluksen jälkeen omilleni Rovaniemelle muuttui elämässäni moni asia. Yksin keskustassa asuessani huomasin yhtäkkiä, miten kaupunkilaistunut olin ja kuinka pieneksi luontoäidin rooli olikaan kutistunut. Poistuin harvoin kerrostalojen seasta, harvoinpa edes ajattelin muuta luomakuntaa.
Sudenpennun hankittuani kääntyivät asiat kuitenkin jälleen päälaelleen: huomasin tarkkailevani maastoa taas valppaammin ja nyhtäväni roskia maasta välttääkseni niiden joutumisen osaksi piskin ruokavaliota. Luonto alkoi jälleen vetää puoleensa.
Kevät tuli kohisten ja lumet sulivat toukokuisiksi tulviksi. Istuin iltasella Ounasjoen äärellä ja koirani nuuski lähimaastoa. Tulinpa siinä sitten ajatelleeksi, miten paljon olenkin yhtäkkiä eristäytynyt maailman menosta. Jotain kuitenkin yhä puuttui, nimittäin suomalaisen käsivarrenjatke, kirves.
Pikakelataan toukokuun loppuun, jolloin vaeltelin koiran kanssa Korouoman rotkolaaksossa. Olimme leiriytyneet jyrkänteen jylhälle reunalle, ja seuraavaksi ajatuksena oli nuotion rakentaminen. Ensimmäiset iskut uudella kirveellä tuulen nujertamaan kelohongan pintaan tuntuivat vähintäänkin miellyttäviltä; oman leiritulen sytyttämisestä puhumattakaan.
Eihän vaeltaminen tänä päivänä toki ole enää verrattavissa entiseen. Mielestäni silti pieni vetäytyminen ajattoman ympäristön armoille aina silloin tällöin on hyvä muistutus alkulähteistämme. Luonto lumoaa luokseen. Vastaatko sinä sen kutsuun?