Toimittajalta
Liisa
 
Nykänen
liisa.nykanen@alasatakunta.fi
18.2.2021 6.00

Jokaikäisenä

Radiosta kuultu kirja-arvostelu heitti mieleni aivan uuden eteen. Tajusin, etten ole vain 63-vuotias Nykäsen Liisa, vaan minussa on sisälläni kaikki elämäni Liisat, koko eletty elämä.

Omis­ta ker­rok­sis­taan löy­ty­vät Sa­lo­pään Lii­sa, Pim­pu­la, Lip­su, Päs­si-Ii­va­ri (iso­vel­je­ni käyt­tä­mä "hel­lit­te­ly­ni­mi"), Lis­su, äi­ti, Lis­bet­ti ja mum­mu, kaik­ki eri elä­män­vai­heis­sa ol­leet Lii­sat.

Tuon ta­ju­a­mi­nen oli jän­nää. Kuin oli­si saa­nut ta­kai­sin jo­tain kau­an sit­ten ka­dot­ta­mak­seen luul­lut­ta.

Joku var­mas­ti miet­tii, et­tä tuo­han on ihan it­ses­tään sel­vää ja kaik­kien tie­dos­sa, mut­ta en ol­lut aja­tel­lut asi­aa noin kos­kaan en­nen. En en­nen kuin kuu­lin ker­rot­ta­van Eve­lii­na Tal­vi­tien uu­des­ta kir­jas­ta Van­ha nai­nen tans­sii.

Täy­tyy tun­nus­taa, et­ten ole vie­lä edes lu­ke­nut sitä, sil­lä olen kir­jas­ton lai­naus­jo­nos­sa nu­me­rol­la 71. Kir­jan esit­te­ly­oh­jel­ma ra­di­os­sa riit­ti kui­ten­kin he­rät­tä­mään aja­tuk­sia van­he­ne­mi­ses­ta. Sii­nä ker­rot­tiin muun mu­as­sa tuo aja­tus elä­män ker­rok­sel­li­suu­des­ta. Tal­vi­tie on ju­tut­ta­nut kir­jaan­sa yh­tä­tois­ta ikään­ty­vää suo­ma­lais­nais­ta ja ky­syy pik­kui­sen pro­vo­soi­vas­ti muun mu­as­sa, mik­sei nai­nen saa sa­noa ole­van­sa yl­pe­äs­ti van­ha. On­ko tot­ta, et­tä 50-vuo­ti­aan nai­sen pääl­le al­kaa ke­rään­tyä pö­lyä, ja hä­nes­tä tu­lee nä­ky­mä­tön?

Osaan miet­tiä tuo­ta vain nai­sen ai­voil­la, sil­lä en ole kos­kaan ol­lut mies - mitä nyt yli 40 vuot­ta leh­ti­mies. Jo­ten­kin tun­tuu, et­tä ikään­ty­mi­nen ko­e­taan­kin juu­ri nai­sia kos­ke­vak­si on­gel­mak­si. Mie­hel­lä kas­vo­jen juon­teet ja ohi­moil­le ker­ty­vät har­maat tuo­vat vain char­mia. Nai­sen pi­täi­si py­syä free­si­nä, vaik­ka synt­tä­ri­ka­kun pääl­lys­tä ei nä­kyi­si vuo­si­kynt­ti­löi­den vii­da­kon al­ta.

Ei van­he­ne­mi­nen saa ol­la on­gel­ma, ei ke­nel­le­kään. Se on vain jo­kai­käi­syyt­tä, kuin puun vuo­si­ren­kai­ta, joi­hin mah­tuu pal­jon iloa, su­rua, kyy­ne­liä ja nau­rua, pel­koa, rak­kaut­ta, jän­ni­tys­tä ja elä­män ute­li­ai­suut­ta.

Ja­pa­nis­sa 65–75-vuo­ti­ai­ta kut­su­taan yol­deik­si, mikä on yh­dis­tel­mä sa­nois­ta yo­ung ja old. Nuo­ren ja van­han yh­dis­tel­mä, ihan hyvä kom­bi­naa­tio. Pää on val­mis vaik­ka mi­hin, vaik­ka ni­vel­rik­ko jo jäy­tää sor­mia.

Siis­pä yol­dit ja kaik­ki jo­kai­käi­set, teh­dään jo­kai­ki­ses­tä päi­väs­tä pa­ras mah­dol­li­nen ja ke­rä­tään elä­mään iloi­sia ker­rok­sia.