Toimittajalta
Liisa
 
Nykänen
liisa.nykanen@alasatakunta.fi
12.10.2018 8.00

Minua holhotaan

Elämä koetetaan tehdä ihmisille nykyään niin helpoksi, että heidän puolestaan jopa ajatellaan ja tehdään valintoja.

On ai­ka vai­kea pääs­tä ir­ti tuos­ta aja­tus­hol­houk­ses­ta ja elää niin kuin it­se tah­too mie­li avoi­me­na kai­kel­le eteen tu­le­val­le, it­sel­le uu­sil­le ja eh­kä jos­kus vä­hän epä­miel­lyt­tä­vil­le­kin asi­oil­le.

Kän­nyk­kää­ni tu­lee päi­vit­täin vies­te­jä asi­ois­ta, joi­hin olen men­nyt jos­sain pi­me­ä­nä het­ke­nä­ni osoit­ta­maan kiin­nos­tus­ta. Ruk­si vää­räs­sä koh­taa voi kos­tau­tua sel­lai­se­na vies­ti­mää­rä­nä, et­tä sitä saa ka­tua. Pu­he­lin eh­dot­taa suo­ra­tois­to­pal­ve­lun elo­ku­via, "jois­ta sinä Lii­sa saat­tai­sit pi­tää". Ja jos kat­sot yh­den eh­do­te­tun, saat pian kym­men­kun­ta mai­nosp­lä­jäys­tä elo­ku­vis­ta, joi­ta si­nul­le suo­si­tel­laan "kat­so­mie­si pe­rus­teel­la".

Ruo­ka­kau­pas­ta tu­lee jat­ku­vas­ti täs­mä­tar­jouk­sia sel­lai­sis­ta tuot­teis­ta, mitä olen en­nen­kin os­ta­nut, eli joku kuit­ti­seu­ran­ta vah­tii mi­nua ja tie­tää, et­tä tyk­kään rah­kas­ta ja suk­laa­kek­seis­tä.

Ai­ka­kaus­leh­dis­tä mei­kä­läi­sel­le suun­na­taan leh­ti­tar­jon­taa puu­tar­haan, si­sus­tuk­seen ja mat­kai­luun liit­ty­en. Joku siis tie­tää, et­tä säh­kö­pos­ti­o­soit­tee­ni ta­ka­na on ko­ti­pi­han lait­toon hu­rah­ta­nut, mie­lel­lään mat­to­ja, ver­ho­ja ja si­sus­tusk­rää­sää ko­dis­saan vaih­te­le­va kuu­si­kymp­pi­nen rou­vas­hen­ki­lö, joka on kiin­nos­tu­nut ai­ka ajoin läh­te­mään niin kau­as, et­tei tut­tu teh­taan piip­pu enää näy.

Jopa au­to­ni na­vi­gaat­to­ri yrit­tää päät­tää me­ne­mi­si­ä­ni. Se tyr­kyt­tää no­pein­ta reit­tiä vaik­ka minä tyk­kään ajel­la sel­lai­sia tei­tä, joi­den var­rel­la oli­si kat­sel­ta­vaa­kin. Suo­ra val­ta­tie ei kiin­nos­ta, jos on so­pi­vas­ti ai­kaa ja tar­jol­la ky­lien läpi mut­kit­te­le­va van­ha maan­tie.

Hy­vän­te­ke­väi­syys­ke­rää­jät­kin us­ko­vat tie­tä­vän­sä, mil­le asi­oil­le sy­dä­me­ni syk­kii tai on jos­kus syk­ki­nyt. Uu­sia pyyn­tö­jä sa­te­lee. "Kii­tos, et­tä olet­te ol­leet tu­ke­mas­sa, pis­te­tään­hän tuki jat­ku­maan?" Ei pis­te­tä. Teen pää­tök­se­ni it­se ja au­tan kyl­lä tuen tar­pees­sa ole­via, mut­ta oma-aloit­tei­ses­ti, en ta­van vuok­si.

Te­ho­kas koh­de­vies­tin­tä yrit­tää il­mei­ses­ti vie­dä ra­ha­ni eh­dot­te­le­mal­la sel­lai­sia os­tok­sia, joi­hin usein sor­run. Yh­tä heik­kout­ta­ni ku­kaan kaup­pi­as ei ole kui­ten­kaan vie­lä kek­si­nyt. Har­ras­tan mie­li­a­la­pu­se­roi­ta. Os­tan nii­tä iloon ja su­ruun, ti­li­päi­vi­sin ja syn­ty­mät­tö­myys­päi­vi­sin, mut­ta sinä päi­vä­nä, kun pu­he­li­mee­ni tu­lee en­sim­mäi­nen mi­nul­le suun­nat­tu mie­li­a­la­pu­se­ro­mai­nos, muu­tan au­ti­ol­le saa­rel­le.