Minä muistelen usein kukkia hoitaessani ihmisiä, joilta olen saanut niiden taimia. Tuntuu, että yhteys jo pois nukkuneisiinkin säilyy kasvien kautta jatkumona kesästä toiseen. Kukilla ja muillakin kasveilla on omat tarinansa, ja pelkkä pihamaalla kävely tuo rakkaita muistoja mieleen.
Kukista arvokkaimpina vaalin äidiltä saamiani leimukukkia, joita hänellä ainakaan kasvoi koko Kirkkovainion komein penkki. Siitä riitti taimia jaettavaksi monen naapurin rouvankin pihaan.
Äskettäin vein peräkärryllisen perennoja Klaukkalaan tyttäreni pihalle, kukkia hänen Rauman fammulastaan, sisareni aivan ihanasta pihasta Köyliöstä ja omista Kiiskinmäen kukkapenkeistäni. Tuntui hyvältä istuttaa mahoniat, leimukukat, valtikkanauhukset, jättikuunliljat ja muut kukat yhdessä hänen kanssaan uuteen pihaan. Siinä siirrettiin paitsi vahvoja kukan taimia myös tulevia muistoja.
Kukkaperinteen lisäksi huomaan siirtäneeni lapsilleni hauskaa sanaperinnettä lapsuudenkodistani. Kun poikani eräänä päivänä selitti nähneensä talorötiskän, joka oli oikea ”rytökärpänpesä”, äitini takuulla hymyili pilven reunalla.
Meillä kotona väsyneet lapset menivät illalla ”aapulivei” ja heidät peiteltiin ”huppuluuruun” ettei tullut ”viluvei”. Samoja synnyinkotini sanahassuuksia kuulen käytettävän omien lasteni kodeissa, ja aina silloin sisimmässä hyrähtää. Tuntuu, että saisi vielä hetkeksi omat vanhempansa takaisin, ja on ainakin pystynyt siirtämään perintöä, johon ei verottajakaan voi kajota.
Isä-Eikalla oli tapana sanoa, ettei kannata polttaa bensaa paikallaan, kun ajoin hänen mielestään autolla liian hiljaa, ja kun hänen traktorinsa ohjausnivelissä oli väljyyttä, isä tuumi vävypojilleen, että ”Foortilla on vilutauti”.
Nykyajan kuullun opittua oli sekin, kun 4-vuotias tyttärentyttäreni komensi topakasti pikkusiskoaan: Siiri tänne niinko olis jo! Mistä lie oppinut?