Mummunsydämeni löi ylimääräisen lyönnin ilosta: Jos hän osaa kirjoittaa, hän osaa lukeakin, ja silloin hänelle avautuu koko maailma.
Näin silmissäni, miten tuo pieni pohdiskelija ja pitkiksi ajoiksi legorakenteluun keskittyvä tyttö löytää kirjojen maailman niin kuin hänen äitinsä aikanaan ja niin kuin itsekin kauan sitten. Sen jälkeen lukemisesta ei ole koskaan saanut tarpeekseen.
Puhelin ja sen näköpuhelumahdollisuus ovat verraton apu siihen, että lastenlapset asuvat parinsadan kilometrin päässä, ja heitä on jatkuva ikävä. Onneksi lähes päivittäin tulee puhelinuutisia.
Ekaluokkalainen soittelee ja kertoo tuumailujaan, mutta joskus puhelimesta kuuluu vain vihellystä. Luurin on napannut hänen pikkusiskonsa, joka on oppinut viheltämään, ja sitä taitoahan pitää kaikille esitellä. Mielestäni hän viheltää melkein yhtä upeasti kuin aikanaan viheltäjämuusikko Roger Whittager, jonka vanhemmat lukijat varmasti muistavat.
Lissun katras -puhelinryhmämme innokkain videoiden lähettelijä on poikani, ja esiintyjänä niissä on yleensä hänen kaksi ja puolivuotias tyttärensä. Voi niitä makeita nauruja, mitä olemme saaneet, kun tuo topakka pikkuneiti jumppaa, esittää television edessä isänsä kanssa jäätanssia, laulaa ihhahhaata ja kurkkii lumikasasta Petteri-kaniinina.
Parhaan puhelinuutisen sain tammikuun ensimmäisellä viikolla kesken työpäivän. Whatsapp piippasi taas, ja kurkkasin saman tien. Ruudulla oli kuva miniästäni vastasyntynyt vauva rinnallaan. Jouluaatosta saakka odotettu hetki oli nyt koittanut, ja uusi suloinen pikkutyttö oli syntynyt kauniina aurinkoisena pakkaspäivänä. Ihana, ihana uutinen kesken lehdenteon. Siinä piti halata lähimmät työkaverit ja juosta puhelin kädessä ympäri työpaikkaa näyttämässä kaikille vauvan kuvaa.
Tiedän, että puhelin voi tuoda myös todella ikäviä uutisia, ja niitä aina pelkää, mutta juuri tällä hetkellä koetan keskittyä iloitsemaan neljän pienen tytön puhelintervehdyksistä. Onnea ei ole koskaan liikaa, mutta kun sitä osuu kohdalle, siitä kannattaa nauttia täysillä.