Toimittajalta
Liisa
 
Nykänen
liisa.nykanen@alasatakunta.fi
14.10.2016 8.00

Iloa eloon

Olethan nauranut tänään tai ainakin tällä viikolla niin, että pallea on hytkynyt ja kaikki 300 naurulihastasi ovat saaneet hyvänolon jumppaa. Toivottavasti, sillä paitsi että nauraminen on hauskaa se vähentää tutkimusten mukaan vihaisuutta, ahdistusta, stressiä ja masennusta. No, vaarojakin siinä piilee, leuat voivat mennä sijoiltaan.

Van­ha kan­sa tie­tää nau­run pi­den­tä­vän ikää, mut­ta va­roit­taa sa­mal­la tyh­jän nau­ra­mi­ses­ta ja sii­tä, et­tä pit­käs­tä nau­rus­ta tu­lee it­ku. Mitä on tyh­jän nau­ra­mi­nen, ker­to­kaa. Sen tie­dän, et­tä kun nau­raa oi­ken he­pu­lis­ti, sil­mät kas­tu­vat, mut­ta ei se hait­taa. It­ke­mi­nen­kin te­kee jos­kus tosi hy­vää.

Vie­tin juu­ri iloi­sen vii­kon­lo­pun 5- ja 3-vuo­ti­ai­den tyt­tä­ren­tyt­tö­je­ni kans­sa. Oli ren­tout­ta­vaa leik­kiä, pel­leil­lä ja nau­raa hei­dän kans­saan, sil­lä lap­set ovat nau­run mes­ta­rei­ta. Kol­mi­kuu­kau­ti­nen po­jan­tyt­tö­ni­kin on juu­ri op­pi­nut he­kot­ta­maan, kun hä­nel­le pu­huu aku­ank­ka­ää­nel­lä, ja si­tä­hän koko suku nyt har­joit­te­lee. Mi­nul­la on pu­he­li­mes­sa­ni vi­deo pik­ku-Is­lan en­sim­mäi­ses­tä nau­rus­ta, ja kat­son sitä usein. Joka ker­ta tu­lee hyvä olo.

Syys­kuus­sa vie­tin var­si­nai­sen nau­ru­lo­man Ita­li­as­sa hy­vien ys­tä­vien seu­ras­sa. Siel­lä to­teu­tui sa­mal­la vii­kok­si haa­vee­ni ta­los­ta Tos­ca­nas­sa. Ita­li­a­lais­ten iloi­suus oli tart­tu­vaa. Upeis­sa olii­vi- ja vii­ni­tar­ha­mai­se­mis­sa au­rin­gon po­rot­ta­es­sa oli help­po ol­la hy­väl­lä tuu­lel­la.

Erääs­sä tos­ca­na­lai­ses­sa ra­vin­to­las­sa seu­ra­sim­me, mi­ten pit­kään pöy­tään oli ko­koon­tu­nut iso jouk­ko to­den­nä­köi­ses­ti sa­man su­vun vä­keä. Pöy­dän pääs­sä is­tui söpö lap­si tut­ti­pul­lo ja piz­zan pala edes­sään. Hän oli juu­ri op­pi­nut ta­put­ta­maan kä­si­ään, ja teki sitä in­nois­saan. Sen si­jaan, et­tä joku ai­kui­nen oli­si ko­men­ta­nut hän­tä mei­kä­läi­seen tyy­liin is­tu­maan nä­tis­ti ruo­ka­pöy­däs­sä, koko suku al­koi ha­ka­ta kä­si­ään ja kan­nus­taa pik­kuis­ta bravo-huu­doin. Koko ra­vin­to­la kai­kui nau­rus­ta.

Näin se me­nee. Ha­keu­du­taan sel­lais­ten ih­mis­ten luo, jot­ka näyt­tä­vät iloi­sil­ta ja nau­re­taan hei­dän kans­saan. An­ne­taan nau­run kier­tää, ja ote­taan ta­voit­teek­si saa­da ai­na­kin yk­si ryp­py­ot­sai­nen vii­va­suu nau­ra­maan joka päi­vä.

Ilo on il­mais­ta, ja sii­hen löy­tyy ai­na syy, vaik­ka maa­il­ma kuin­ka mur­joi­si. Jos iloa ei näe ole­van edes­sä, sitä voi ha­kea muis­tois­ta vaik­ka van­ho­ja va­lo­ku­va-al­bu­mei­ta se­laa­mal­la.