Toimittajalta
Liisa
 
Nykänen
liisa.nykanen@alasatakunta.fi
22.12.2020 6.25

Muistan, muistan

Joulu nostaa mieleen muistoja vuosi­kym­men­tenkin takaa.

Muis­tan, mi­ten pie­ne­nä tyt­tö­nä olin näh­nyt Kaut­tu­an kir­ja­kau­pan ik­ku­nas­sa las­ten pat­te­ri­käyt­töi­sen om­pe­lu­ko­neen. Se oli ai­van us­ko­ma­ton ja val­ta­si mie­le­ni ko­ko­naan. Toi­voin har­taas­ti, et­tä äi­ti os­tai­si sen mi­nul­le jou­lu­lah­jak­si men­nes­sään kir­ja­os­tok­sil­le, ja niin hän te­ki­kin. Sain pie­nen om­pe­lu­ko­neen, mut­ten juu­ri­kaan leik­ki­nyt sil­lä. Tär­kein­tä oli ol­lut sen toi­vo­mi­nen, ja nyt se on muis­to en­sim­mäi­ses­tä to­teu­tu­nees­ta suu­res­ta unel­mas­ta­ni.

Lap­suu­te­ni jou­luun liit­tyi­vät myös lah­ja­pa­pe­ri­pa­ke­tit, joi­ta ahlst­rö­mi­läi­set sai­vat jou­lun al­la. Kun isä toi fir­man lah­jan ko­tiin, ihai­lim­me jou­kol­la sen si­säl­töä. Äi­ti vaih­toi kaap­pei­hin uu­det hyl­ly­pa­pe­rit, ja minä sain säi­ly­tys­laa­ti­kon pa­pe­ri­nu­keil­le­ni.

Nuo­re­na­pa­ri­na me­nim­me mie­he­ni kans­sa ko­tii­ni jo aat­to­aa­mul­la kat­so­maan tar­vi­taan­ko siel­lä taas apua kuu­sen kynt­ti­löi­den sy­tyt­tä­mi­ses­sä. Joku lamp­pu pi­täi­si tie­ten­kin vaih­taa. Me­nim­me rin­ta rot­tin­gil­la aut­ta­maan, ja lam­put syt­tyi­vät. Van­hem­pa­ni tai­si­vat hy­myil­lä toi­sil­leen, et­tä saa­tiin­pa ne taas tu­le­maan. Sii­nä sa­mal­la ol­tiin ko­toi­sas­ti yh­des­sä, syö­tiin rii­si­puu­roa ja hil­jen­nyt­tiin ko­ti­soh­val­le kat­se­le­maan jou­lu­rau­han ju­lis­tus­ta.

En­sim­mäi­sen oman jou­lum­me olim­me ra­ken­ta­neet ker­ros­ta­lo­a­sun­toom­me. Kok­kauk­se­ni me­ni­vät sil­loin niin pie­leen, et­tä mo­lem­mil­ta pää­si it­ku. Kau­pan mak­sa­laa­tik­ko pe­las­ti vä­hän ja nuo­ri rak­kaus lo­put.

Muis­tan, kun olim­me sit­ten en­sim­mäis­tä ker­taa jou­lun­vie­tos­sa tyt­tä­rem­me ko­dis­sa. Siel­lä ope­tet­tiin mum­mul­le ja pa­pal­le, et­tä on ole­mas­sa uu­si­a­kin jou­lu­herk­ku­ja. Ja oli to­si­aan mo­nen­lais­ta mais­tu­vaa, vaik­ka tai­sin minä vie­dä vä­hän lant­tu­laa­tik­koa tu­li­ai­sik­si. Nuor­ten jou­lu­kuu­si oli muu­ten haus­kan nä­köi­nen; kaik­ki ko­ris­teet ala­ok­sil­la kah­den pik­ku­ty­tön ri­pus­tus­kor­keu­des­sa.

Muis­tan myös jou­lun kym­me­nen vuo­den ta­kaa. Poi­ka­ni ja mi­ni­ä­ni oli­vat vuo­den opis­ke­le­mas­sa Aust­ra­li­as­sa, ja hei­dän oli mää­rä tul­la ko­tiin ta­pa­nin­päi­vä­nä. It­kin ikä­vää lu­kies­sa­ni heil­tä saa­maa­ni jou­lu­kort­tia: Äi­ti, älä pel­kää, kyl­lä pi­dän it­ses­tä huo­len, vaik­ka olen tääl­lä maa­il­man toi­sel­la puo­len. Vaan oli­sit­te­pa näh­neet sen rie­mun, kun he yl­lät­tä­en il­mes­tyi­vät­kin ko­tiin jo jou­lu­aa­tok­si. Pa­ras lah­ja iki­nä. Heil­le on­nis­tu­nut teek­ka­ri­jäy­nä.

Tätä kir­joit­ta­es­sa­ni har­tain toi­vee­ni on, et­tä saan lap­se­ni lap­si­neen mu­kaan tä­hä­kin jou­luun.