Toimittajalta
Liisa
 
Nykänen
liisa.nykanen@alasatakunta.fi
7.8.2014 12.01

Minä olen hyvä

Voi hyvänen aika, miten huonoja me olemme sanomaan itsellemme, että olemme hyviä. Ja annas olla, kun joku pikkaisen kehaisee sinua, niin johan toivot, ettei kukaan vaan olisi kuullut. Mikäs minä? Ei tässä mitään kummallista ole.

Mietipä nyt, missä sinä olet hyvä? Tartu ensimmäiseen mieleen tulevaan ajatukseen. Asia saattaa olla pienikin, mutta sinä voit olla siinä huippuluokkaa – ainakin omassa sarjassasi.

Minä esi­mer­kik­si olen ihan var­mas­ti Kiis­kin­mä­en pa­ras 56-vuo­ti­ai­den nais­ten sar­jas­sa ar­vi­oi­maan vet­tä lo­rot­ta­mal­la, mil­loin kah­vi­pan­nus­sa on kuu­den ku­pil­li­sen ver­ran. En kos­kaan kat­so kan­nun mit­ta­tau­lu­kos­ta. Tun­nen ha­naa kään­tä­es­sä­ni, mil­loin vet­tä on so­pi­vas­ti. Jos­kus li­sään fii­lis­poh­jal­ta pik­kui­sen, mut­ta kun kaa­dan sen kah­vin­keit­ti­men säi­li­öön, ve­si­ra­ja on TA­SAN kuu­des­sa ku­pil­li­ses­sa. Et­tä minä osaan tä­män.

Olen hyvä myös tuot­ta­maan pu­het­ta. Ihan ai­na suus­ta ei tule kaik­kein kirk­kaim­pia vii­sau­den hel­miä, vaan usein jo­tain ai­ka has­sua, mut­ta jut­tua pii­saa. Tai­taa ol­la työs­sä opit­tua. Ra­kas­tan sa­no­ja, sekä pu­hut­tu­na et­tä kir­joi­tet­tu­na, ja suu­rin­ta hu­vi­a­ni on pu­hel­la ihan ven­to­vie­rail­le ih­mi­sil­le, mie­lui­ten lap­sil­le ja van­huk­sil­le, sil­lä he ovat ih­mi­sis­tä vii­saim­pia.

Muu­ta­ma ys­tä­väl­li­nen sana vaik­ka­pa kau­pan kas­sa­jo­nos­sa tai ky­läl­lä ta­va­tes­sa voi pi­ris­tää toi­sen päi­vää, ei­kä se mak­sa mi­tään.

Nyt tie­dän erään, joka tätä lu­kies­saan nau­raa, et­tä vai pi­täi­si niis­tä sa­nois­ta vie­lä mak­saa. Sii­hen me­ni­si­vät per­heen kaik­ki tu­lot.

Ihan jo­kai­nen on hyvä jos­sain, ja te­kee hy­vää an­taa it­sel­leen tun­nus­ta sil­loin täl­löin – ei lii­an usein, et­tei tule yl­pi­äk­si, va­roit­taa van­ha sa­non­ta. Tus­kin sii­tä on kui­ten­kaan suur­ta vaa­raa täs­sä maas­sa, jos­sa kan­sa kul­kee val­ta­o­san vuo­des­ta var­pai­siin­sa tui­jot­ta­en.

Kai­ja Kärk­käi­nen lau­laa, et­tä maa­il­ma muut­tuu, mut­ta on­nek­si jo­kin on py­sy­vää: sama pää ke­sät tal­vet. Ja hän toi­voo, et­tä pys­tyi­si hy­väk­sy­mään it­sen­sä sel­lai­se­na kuin on ym­pä­ri vuo­den.

Niin­pä – mei­dän jo­kai­sen kan­nat­tai­si hy­väk­syä it­sem­me sel­lai­se­na kuin olem­me ja ol­la it­seem­me jo­ta­kuin­kin tyy­ty­väi­siä. Se tuot­taa ta­kuul­la pa­rem­paa miel­tä kuin omien vi­ko­jen­sa miet­ti­mi­nen Pal­jon ar­mol­li­sem­paa on sa­noa it­sel­leen: Minä olen hyvä.