Eräs opettaja sanoi minulle taannoin, että vielä on liian aikaista miettiä ylioppilaskirjoituksia – aikaa on vielä runsaasti. Tarkemmin muisteltuna ilmaisulla “taannoin” tarkoitan ilmeisesti ykkösvuoden kevättä, josta on kuin varkain vierähtänyt hyvä tovi, sillä nyt lukiotaipaleeni jo lähenee loppuaan. Kirjoitin ensimmäiset ylioppilasaineet viime syksynä, ja kevään finaaliotteluun on enää puolitoista kuukautta. Miten tämä onkin mennyt näin... nopeasti?
Olen tottunut siihen, että minulle sanotaan aikaa olevan riittävästi, ja kyllä sitä usein onkin. Silti tuntuu hurjalta, miten nuorena meitä kehotetaan etsimään suuntaa loppuelämällemme, vaikka pitäähän jokaisen joskus aikuistua. Onneksi valintoja ei kuitenkaan tarvitse tehdä yksin.
Yläkouluikäisenä olin harrastanut ratsastusta pari vuotta. Lopetin sen ysiluokkaan mennessä, mutta olin silti usein tekemisissä hevosten kanssa. Haaveilin meneväni Ypäjän hevosopistoon kengittäjänoppiin, sillä ajatus lukion aloittamisesta ja pänttäämisestä kyllästytti.
Jälkeenpäin en ole yhtään katkera vanhemmilleni, jotka vetivät ohjaksia hieman taaksepäin, kuitenkin samalla tukien ja tietoa opistosta etsien. Sovittiin sitten, että menisin ensin lukioon, jonka jälkeen saisin tehdä mitä haluan. No, kyllähän minä lukioon mielelläni hain, ja taisi tuo kengittäjän unelmakin hiipua jo ennen kuin yhteishaun tulokset tulivat. Mieli, ainakin omani, on ailahtelevainen, ja tästä tietoisena odotan kauhulla, mihin opinahjoon se yrittää minut seuraavaksi puskea.
Ilolla voin sanoa löytäneeni paikkani lukiosta. Toisaalta valehtelisin jos väittäisin, ettei lukio ole ollut pänttäämistä kyllästymiseen asti, mutta se on myös paljon, paljon muuta. Kokemusta minulla on tietenkin vain kotikunnan lukiosta, mutta mikäs siitä kertomaan. Euran lukiolle leimallista on niin opiskelijoiden-, opettajien- kuin molempainvälinen yhteishenki ja sitä nostattavat perinteet, kuten köydenvetokisa keväällä ja halloweenin vietto syksyllä – ja onpa aulassa silloin tällöin laulettu karaokeakin. Itse asiassa juuri tämän kolumnin julkaisupäivänä on opettajien ja oppilaiden yhteinen abi-illallinen.
Olen etuoikeutettu, kun sain käydä lukion omalla paikkakunnalla, kotoa käsin, tuttujen ihmisten ympäröimänä. Niin ei ole suinkaan kaikkialla. Koulu- ja lukioverkko herättää nyt ja tulevaisuudessa keskustelua myös tällä seudulla. Kahden lukion konfliktitilanteessa asettuisin tietenkin kotilukioni puolelle, mutta toivon myös naapurikuntien lukioiden pysyvän niillä sijoillaan niin kauan kuin mahdollista, sillä arvelen samanlaisen kuntaidentiteetin vallitsevan myös monien muiden nuorten sydämissä.