Kuulun niihin, jotka hiukan häpeillen mutta samalla häpeämättömästi ahmivat jouluelokuvia – yleensä jo hyvissä ajoin ennen joulua. Niitä kuuluu katsoa ja arvostella aivan eri pohjalta, mitä elokuvia normaalisti. Usein sitä parempi jouluelokuva, mitä huonompi se on. Saatamme tyttären kanssa esimerkiksi arvostella jouluelokuvaa sen pohjalta, millaiset amerikkalaisen ”överit ”joulukoristeet elokuvassa on ollut. Arvosana putoaa esimerkiksi inhoamistamme värivaloista.
Juonista ei kannata puhua mitään. Ne ovat aina samankaltaisia. Joku kaupungissa uraohjuksena työskentelevä neito matkustaa maaseudulle ja tapaa siellä jonkun metsuripaitaan pukeutuneen komean miehen, ja maalaisidylli opettaa sankarittarelle taas aidon joulun salaisuuden. Vaihtoehtoisesti uraohjus on mies, joka kohtaa sydämellisen kaunottaren, joka auttaa löytämään aidon joulumielen.
Sivujuonina yleensä pelastetaan jotain vanhaa kirjakauppaa, majataloa, suvun leipomoa tai vastaavaa. Jostain syystä melkein jokaisessa tarinassa järjestetään jouluparaatia, joulugaalaa tai joulutanssiaisia. Samaten melkein joka ainoassa elokuvassa juodaan vaahtokarkeilla koristettuja kaakaomukillisia ja syödään kilokaupalla joulupipareita.
Jo alkuhetkistä alkaen tietää kenestä tulee pariskunta – vaikka alkumetreillä yleensä sankari ja sankaritar riitelevät keskenään ja toinen saattaa olla jopa kihloissa jonkun ilmeisen hölmöläisen kanssa. Jouluelokuvissa on nimittäin sekin hyvä puoli, että jos niitä katsoessa nukahtaa – ei sekään haittaa. Loppuratkaisu on kuitenkin selvä.
Loppuminuuteilla sankaripari suutelee toisiaan lumihiutaleiden leijaillessa ja kulkusten kilistessä.
Näitä elokuvia on ilmeisen halpa tehdä, ja niiden suosio perustuu varmasti siihen tosiasiaan, että niiden tarjoama maailma on täydellistä todellisuuspakoa. Joissain kaikkein siirappisimmissa tarinoissa esiintyy myös hiukan mystinen, valkopartainen tyyppi, jonka vihjaillaan olevan se oikea joulupukki. Hän kuuntelee salaisuudet ja täyttää syvälliset toiveet tai antaa elämälle uuden tarkoituksen.
Näin vuodenvaihteen jälkeen hyvästelen joulun ja etenkin jouluelokuvat taas vuodeksi. Olo on kuin kauheassa sokerihumalassa. Ajattelen, että ”ei enää koskaan”. Tervetuloa siis todellisuus ja tämä uusi alkanut vuosi. En kaipaa kulkusten kilinää, enkä vaahtokarkkeja elämääni. Mutta jos saisi edes hiukan helpomman vuoden kuin oli tämä päättynyt?