Olen vuosi vuodelta pieneneviä tuoteselosteita tuijottaessani pohtinut paljon omaa ikäluokkaani ja kavereita, jotka joko lähestyvät muutaman vuoden sisällä viittäkymmentä tai ovat jo rajapyykin ylittäneet.
Ennen muinoin viisikymppisiä viettivät arvokkaat ihmiset, jotka olivat uransa huipulla ja velkansa maksaneita. Niille tuotiin viirejä ja suuria pönöttäviä kukkakimppuja ja pidettiin arvokkaita puheita. Viisikymppiset olivat tosi vanhoja ihmisiä.
Sitä maailmaa ei enää juurikaan ole. Uran huipullakaan on yhä harvempi, ja monen kohdalla juna sitä paitsi meni jo.
Yksi viisikymppinen ystävä irtisanottiin juuri suuren metsäyhtiön alihankkijayrityksestä pienellä paikkakunnalla, jossa oli ennenkin metsäalan insinöörille tasan yksi työpaikka. Toinen ystävä sai kenkää sairastuttuaan ensin työuupumukseen ja sitten yhä pahenevaan masennukseen – annettuaan firmalle kaikki parhaat vuotensa. Velkaa on yhä jäljellä ja mielenterveyspotilaan leima on raskas taakka.
Moni tuttava, ystävä ja läheinen on joutunut saneeratuksi työelämästä. Ennuste uuden työn löytämisestä on heikko, sillä jo nelikymppinen alkaa olla työmarkkinoille vanhaa, käytettyä kamaa.
Oma sukupolveni jauhaa talouden rattaissa säännönmukaisesti huonoon saumaan. Meistä moni valmistui jo aikanaan opinnoistaan suoraan työttömyyskortistoon 90-luvun laman kurimuksessa. Osa ehti tehdä jo tuolloin konkurssinkin, jossa meni asunto, avioliitto ja luottotiedot. Sama porukka painii taas uuden laman kourissa - nyt noin viisikymppisinä.
Auta armias niitä meistä, jotka näinä vuosina ovat jääneet tai kohta jäävät työttömäksi.
Eipä tässä puheita tai pöytäviirejä paljon 50-vuotisjuhlissa kaipailla. Hyvin bileiden aiheeksi riittää se, että on ylipäätään elossa – vaikka osa jo popsii rytmihäiriöihinsä sydänlääkkeitä ja toinen ostaa vihdoin ne silmälasit.