Syntyessäni Suomi oli nuori, niin kuin mies voimansa tunnossa – uransa huipulla. Lapsena en tajunnut, kuinka nuori Suomi oikein olikaan. Miten lähellä loppujen lopuksi olikaan se sota, joka piirsi jälkensä isovanhempiini ja sitä kautta meihin muihin, heidän jälkeläisiinsä. Se piirtyy sukupolvesta toiseen – niin kuin Mooseksen kirjan kohta isien pahojen tekojen kostamisesta lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen.
Heinijoen Mattilan pihalla kasvanut kuusi oli istutettu syntymäni vuonna. Jotenkin olin pitkään siinä uskossa, että isoisäni olisi istuttanut sen minun – ensimmäisen lapsenlapsensa kunniaksi. Olin kai aika vanha, kun tajusin, että 1967 istutettiin yli 30 000 kotikuusta. Nämä kotikuuset puolestaan olivat saaneet alkunsa jo vuonna 1917 kylvetyn itsenäisyyden kuusen siemenistä. Lapsia vuonna 1967 syntyi elävänä 77 289.
Minua isoisäni ei siis varmaan istuttaessaan miettinyt. Ei vaikka hänen oma isänsä oli kyllä istuttanut päärynäpuun esikoispojan syntymän kunniaksi. Näin siis katosivat minulta harhakuvitelmat omasta tärkeydestäni, mutta puun juuret ovat silti syvällä, historia versoaa kaukaa meistä jokaisesta. Etäisyys sadan vuoden matkalla on lyhyt kuin silmänräpäys, mutta yhtä aikaa niin äärettömän pitkä.
Vuonna 1917 Yläneellä ruvettiin valmistamaan hätäleipää, johon käytettiin metsistä kerättyä jäkälää. Vuonna 1967 rakennettiin jo hyvinvointi-Suomea, ja Yläneellä keskusteltiin ensimmäistä kertaa historiassa jätevesien puhdistustarpeesta ja siitä, että rakennetaanko erityinen puhdistuslaitos, vaiko johdetaanko jätevedet suohon "jossa ne itsestään puhdistuisivat". Suopuhdistamo valittiin, mutta olihan sekin edistystä verrattuna aikaisempaan, jossa kaikki johdettiin Yläneenjokeen ja sitä kautta Pyhäjärveen.
Mitä tuo vuosi 2017- kotikylälle, Suomelle ja itselleni?
Taidan joka tapauksessa istuttaa puun.