Isoisän en tosin muista metsästäneen. Nuoruudessa – ennen sotia – oli ollut toisin, sillä onnistuin vuosia sitten saamaan käsiini Yläneen suojeluskunnan salaisen henkilökortiston, johon oli isoisäni kohdalle kirjattu huutomerkillä varustettuna sanat ”loistava ampuja”.
Suvussa näitä ampujia on riittänyt, ja osalla on hieman kyseenalainen maine. Yksi heistä mainitaan myös Martti Haavion eli runoilija P. Mustapään muistelmissa omalaatuisena Mattila-nimisenä miehenä, joka harrasti salametsästystä ja muonitti saaliillaan vuonna 1918 suojeluskunnan harjoituksia. Lihapataa hämmennellessään hän kertoi loruja, ja tuleva kansanrunouden tutkija keräsi niitä sitten talteen.
Isänikin oli innokas metsästäjä, mutta ihan kaikkeen suvun asekeräilyyn hän ei suopeasti suhtautunut. Raja taisi mennä siinä, kun isoisän sinisen piirongin laatikosta löytyi sotamuistoina tuotuja venäläisiä käsikranaatteja. Ne hävitettiin, ainakin toivoakseni.
Olenkin miettinyt, että mitä kaikkea suomalaisilla ullakoilla mahtaa vielä lymytä. Melko vakuuttunut olen, että jossain Yläneellä ovat yhä ne sotien jälkeisten vaaran vuosien asekätköt. Aseita kun ei koskaan löytynyt, ja pitäjässä oli sentään maineikas asekätkijäupseeri Paavo Kairinen, joka sitten pakeni Amerikkaan ja palasi vasta vanhana amerikkalaisena everstinä takaisin synnyinmaahansa.
Aseet ovat nyt myös mummilan tuvasta kadonneet lopullisesti. Ensin ne siirrettiin lukittuihin kaappeihin pois hirvensarvista. Ja vuosien saatossa aseen omistaminen on käynyt yhä vaikeammaksi ja aseet päätyneet perikuntien päänvaivaksi. Meilläkin oli yhtäkkiä käsissämme pistooli, jolle ei hyvällä tahdollakaan enää lupaa olisi saanut edes tunnearvoon vedoten. Isäni nimittäin harrasti 60-luvulla pistoolilla tarkkuusammuntaa ja kävi perjantaisin töiden jälkeen porilaisella kaatopaikalla rottia ampumassa. Se ei kai riitä erityiseksi perusteeksi tunnearvosta?
Eikä minusta asekätkijäksikään taitaisi olla, vaikka kuinka ulkopoliittinen tilanne olisi viime aikoina kiristynyt.