Toimittajalta
Pia
 
Mattila-Lonka
13.11.2015 8.00

Infoähkystä oksennus

– No, millainen päivä koulussa oli, kyselen lapselta samalla, kun ajan autolla harmaan sumuista Säkyläntietä.

Viereiseltä penkiltä ei kuulu sanaakaan, vieruskaverin kädessä on älykännykkä, jota sormet näpyttävät nopeata tahtia, ja välillä kuuluu WhatsApp-sovelluksen tutun ärsyttävä piipitys.

Bit­ti­a­va­ruus täyt­tyy var­maan taas tär­keis­tä hy­mi­öis­tä ka­ve­rei­den kans­sa.

– Häh, vas­taa lap­si vii­mein.

Hän on su­ku­pol­vea, jol­le pu­he­lin ei ole suin­kaan soit­ta­mis­ta var­ten. It­se asi­as­sa lai­te pi­de­tään yleen­sä ää­net­tö­mä­nä, ja äi­din ai­ka ajoin saa­mat rai­vo­koh­tauk­set sii­tä, et­tei ku­kaan taas­kaan ole vas­tan­nut pu­he­li­meen, he­rät­tä­vät lä­hin­nä vil­pi­tön­tä kum­mas­tus­ta.

In­nos­tuin jos­kus 90-lu­vun lo­pul­la kä­sit­tees­tä in­fo­äh­ky. Ter­mi nou­si esiin Jus­si T. Kos­ken es­see­ko­ko­el­mas­ta, jos­sa kä­si­tel­tiin tie­don val­ta­van tul­van ih­mi­sel­le ai­heut­ta­maa ah­dis­tus­ta. Point­ti­na oli se, et­tä ih­mi­sen pi­täi­si osa­ta ol­la myös lais­ka, ta­voit­ta­mat­to­mis­sa ja op­pia kuun­te­le­maan hil­jai­sia het­kiä.

2010-luku on nyt lo­pul­ta tuo­nut omas­sa elä­mäs­sä­ni in­fo­äh­ky­ä­kin vah­vem­man in­fo-ok­sen­nuk­sen. An­noin esi­mer­kik­si muu­ta­ma vuo­si sit­ten pik­ku­sor­men so­si­aa­li­sel­le me­di­al­le, ja se vei koko kä­den.

En lue enää juu­ri­kaan leh­tiä: luen ne­tis­sä lin­ki­tet­ty­jä ja le­vi­tet­ty­jä leh­ti­jut­tu­ja ja ko­lum­ne­ja. Sa­mas­sa uu­tis­vir­ras­sa kul­kee ka­ve­rien ikuis­ta­mia ruo­ka-an­nok­sia, He­sa­rin jut­tu­ja, si­sus­tusb­lo­ge­ja, ruo­ka­re­sep­te­jä, Ylä­ne-si­vus­ton maa­han­muut­to­kes­kus­te­lu­ja, ko­la­riu­u­ti­sia tai Kyös­ti Mä­ki­mat­ti­lan uu­sim­pia ru­no­ja. Tär­ke­ät ja vä­hem­män tär­ke­ät asi­at tans­si­vat kes­ke­nään, työ­a­si­at ta­voit­ta­vat mi­nut lo­mal­la ja il­tai­sin - ja pa­him­mil­laan se­laan uu­tis­vir­taa yöl­lä­kin.

Tyh­jät het­ket, jol­loin ai­kai­sem­min luin kir­jo­ja tai kir­joi­tin päi­vä­kir­jaa - ka­to­si­vat lo­put­to­man, pirs­ta­lei­sen tie­don ko­hi­naan.

To­tuus tuli esiin yh­te­nä päi­vä­nä, kun lo­juin soh­val­la ja lu­es­ke­lin taas uu­ti­sia kän­ny­käl­lä­ni. Ha­vah­duin, kun kuu­lin las­ten kes­kus­te­le­van: "Joo, ei se kuu­le yh­tään mi­tään, sil­le on tur­ha pu­hua."

Het­ken pääs­tä ty­tär tu­lee soh­van vie­reen, kat­soo mi­nua lem­pe­äs­ti ja sa­noo: "Kyl­lä nyt oli­si sun net­ti­ai­ka täl­tä il­lal­ta käy­tet­ty. Sun pi­täi­si vä­hän ra­joit­taa tuo­ta sun surf­fai­lua."

Aloi­tan hen­ki­lö­koh­tai­sen me­di­a­paas­to­ni ja in­fo­äh­kyn tor­jun­ta­tais­te­lu­ni tä­nään kir­jau­tu­mal­la ihan en­sik­si ulos kän­ny­kän naa­ma­kir­ja­so­vel­luk­ses­ta. Jos jol­lain on asi­aa, soit­ta­koon mi­nul­le pu­he­li­mel­la, en to­sin lu­paa vas­ta­ta sii­hen­kään.