Kuvasin poluilla risteileviä puiden paljaita juurakoitakin, sillä juuri hänen raskaiden askeleittensa kautta polut olivat eniten syntyneet. Hänen rakentamiaan ovat mökit, laiturit, huussit – ja tajuan työmäärän vasta nyt, kun katselen kaikkea aikuisen silmin. Lapsuuden muistoissa isä ja äiti tekevätkin täällä työtä koko ajan – minä puolestani leikin rantakalliolla, kivillä, kaisloilla ja keräilen huolettomana simpukanpalasia ja aaltojen tuomaa vaahtoa, joka hiljalleen haihtuu auringossa.
Kuvasin viime kesänä kaikkea – jopa saunan ikkunalle jääneen vanhan partasudinkin. Sitä ei enää koskaan tarvita, mutta se on jätetty entiselle paikalleen. Tuntuu, kuin hän olisi yhä täällä.
Toinen kesä hänen kuolemansa jälkeen on vielä edellistäkin vaikeampi mutta eri syistä. Keväällä kaikki laiturit ovat pirstaleina rajun Seija-myrskyn jälkeen. Jääkaappi hajoaa, perämoottori reistailee, lautoja lahoaa. Katselemme rakasta alkuperäistä 60-luvun kuumavesipataa ja pelkäämme, ettei se kestä enää monta kesää. Emme haluaisi luopua siitä koskaan ja sehän on palvellut vasta 50 vuotta.
Hoen äidilleni, että saunan seinälle on maalattava uudelleen huoneentaulu, joka lahonneena jouduttiin heittämään roskiin joku vuosi sitten. Taulussa luki ”Mitä miähe mustuurest ja makkara vääryyrest ko leipä vaa o valkost”. Teksti on järjetön, mutta sen lukeminen saunanlauteilla toimi aina kuin mantra – haluan siis sen takaisin.
Tämä kesä on ollut vaikeampi. Tajuan vihdoin, ettei mikään jää ennalleen. Huolia ja ongelmia riittää, eikä ole enää häntä, joka hoitaa kaiken. On otettava itse pieniä askeleita eteenpäin, sillä muuten kaikki hänen tekemänsä lahoaa ja suolainen meri-ilma pureksii armotta puun ja metallinkin.
Mutta edelleen hän on läsnä juuri täällä, saaressa – merituulessa ja lämpimissä kallioissa.