Pimeässä harmin kyyneleet valuvat pitkin poskiani, mutta tiedän silti, etten itke kynttilän sammumista, enkä lyhtyäkään. Sitä paitsi on marraskuu, ja siinä on jo syytä itkuun. Olen itkenyt jopa sitä televisiomainosta, jossa mainostetaan kiinteistökauppoja. Mainoksessa kaksi miestä on selvästi juuri myynyt lapsuudenkotinsa ja taustalla lauletaan: "Kun aika on." Noh, tiedätte kyllä, mitä tarkoitan.
Marraskuu on tunkeutunut sisään. Ruman ruskeat lehdet kulkeutuvat kengissä eteisen lattialle. Hiekkaa ropisee lattioille perheen miesväen työvaatteista. Rakentajien valoisat tunnit ovat vähissä, työmaan savi ja kura eivät ole. Ja on kuin kaikki hiekka olisi valunut lattialle myös omassa henkilökohtaisessa tiimalasissani.
Pimeys on raskasta mutta armollista. Pimeydessä eteisen lattialle kiertynyt hiekka sekoittuu lattialautojen oksankohtien kulumiin ja räsymaton raitoihin. Kirjahyllyn paksut pölykerrokset ja katonrajan hämähäkinseitit sulautuvat samaan marraskuiseen hämyyn. Tai ainakin uskottelen itselleni niin.
Pölynimuri on pysähtynyt keskelle salin lattiaa. Siihen se taisi jäädä jo pari viikkoa sitten. Jonkun olisi pitänyt siivota. Eniten tässä taloudessa puhutaan siitä jostakin. Joskus se joku on jättänyt viemättä roskapussin, laittanut taas parittomia sukkia pesukoneeseen, hukannut keittiön sakset. Sen jonkun pitäisi hyvin tietää, että niiden saksien paikka on aina keittiökaapin naulassa. Se joku on taas muutenkin sotkenut komeron, hukannut laskun, piilottanut autonavaimen, pistolapion ja vielä haravankin. Miten se joku saakin niin paljon vahinkoa aikaiseksi?
Marraskuun vyöryessä siitä jostakusta puhutaan myös varovaisen toiveikkaaseen ja kaipaavaan sävyyn. Jonkun pitäisi haravoida. Joku saisi hakea polttopuita sisälle. Joku voisi tuoda yläkerran vessaan uuden vessapaperirullan. Useimmiten toiveet, joissa se Joku esiintyy, jäävät tosin toteutumatta.
Kaipaan silti sitä jotakuta tähän pimeyteen. Joku voisi jo tulla ja tuoda valon tullessaan.