Toimittajalta
Pia
 
Mattila-Lonka
31.3.2017 8.00

Ensimmäistä kertaa

Päätin tänä vuonna tehdä asioita, joita en ole ennen tehnyt.

Al­ku näyt­ti hy­väl­tä. Tam­mi­kuus­sa mat­kus­tin Lon­too­seen – en­sim­mäis­tä ker­taa. Jos­tain syys­tä Lon­too oli jää­nyt vä­liin, vaik­ka juu­ri Lon­too ja Eng­lan­ti ovat ai­na kieh­to­neet mi­nua eri­tyi­ses­ti.

Niin­pä is­tuin pu­nai­sen kak­si­ker­rok­si­sen bus­sin ylä­ker­ras­sa, kat­se­lin Har­rod­sin va­lo­ja, vah­din­vaih­toa Buc­king­ham Pa­la­cen edus­tal­la, muu­mi­oi­ta Bri­tish mu­seu­mis­sa, käys­ken­te­lin Ken­sing­to­nin pa­lat­sin ke­vät­tal­vi­ses­sa mai­se­mas­sa prin­ses­sa Di­a­nan ja­lan­jäl­jil­lä ja po­see­ra­sin Co­lin Firt­hiä esit­tä­vän va­ha­nu­ken vie­res­sä ja pal­jon muu­ta tu­ris­til­le pa­kol­lis­ta. Lon­too oli en­si­ker­ta­lai­sel­le juu­ri niin iha­na kuin olin aja­tel­lut­kin ja mie­les­tä­ni vuo­si läh­ti oi­kein hy­vin al­kuun.

Vii­me vii­kol­la tuli jat­koa. Huo­ma­sin is­tu­va­ni en­sim­mäis­tä ker­taa po­lii­si­au­ton ta­ka­pen­kil­lä. Ys­tä­väl­li­nen po­lii­si­se­tä ker­toi, et­tä olin ajel­lut lä­hes vuo­den kat­sas­ta­mat­to­mal­la au­tol­la.

Hän oli kil­tim­pi kuin oli­sin an­sain­nut­kaan, mut­ta lie­ven­tä­vä asi­an­haa­ra tai­si ol­la se, et­ten yli 50-vuo­ti­sen elä­mä­ni ai­ka­na ole saa­nut tätä en­nen yh­tään sak­ko­lap­pua. Muu­kin his­to­ri­a­ni tai­si ol­la ai­ka köy­hä, sil­lä po­lii­si huo­maut­ti re­kis­te­rei­tään ai­kan­sa se­lat­tu­aan mi­nun hu­kan­neen ajo­kort­ti­ni kah­des­ti.

Mai­nin­ta tun­tui het­ken jo­ten­kin il­ke­äl­tä syy­tök­sel­tä.

Vä­hän ai­kaa mie­tit­ty­ä­ni muis­ti­ni pa­la­si. Ajo­kor­tin olen jou­tu­nut to­si­aan­kin uu­si­maan kak­si ker­taa: 90-lu­vun alus­sa jou­duin Pra­has­sa ryös­te­tyk­si ja yh­den ker­ran me­nin nai­mi­siin.

– Tun­nus­tat­ko syyl­li­syy­te­si? ky­syi po­lii­si.

– No en mie­lel­lään, mut­ta kai mi­nun on pak­ko, so­per­sin -– sil­lä vii­mei­seen as­ti olin sitä miel­tä, et­tä po­lii­sin re­kis­te­ris­sä on ol­ta­va jo­kin vir­he. Et­tä muis­tan ai­van hy­vin tu­tun eu­ra­lai­sen au­ton­kor­jaa­ja­ni soit­ta­neen mi­nul­le vain het­ki sit­ten, et­tä au­to­ni oli lä­päis­syt kat­sas­tuk­sen.

Tai­sin ol­la ai­ka sää­lit­tä­vä en­si­ker­ta­lai­nen. Her­mos­tuk­sis­sa­ni ti­pu­tin jopa "men­neen tal­ven Lu­mi­a­ni" maa­han mus­taan mai­jaan ki­vu­tes­sa – niin et­tä kuo­ri ja ak­ku ir­to­si­vat. Kun pää­sin va­paak­si sak­ko­lap­pu kä­des­sä­ni, ko­ko­sin va­pi­se­vin kä­sin pu­he­li­men uu­del­leen ja soi­tin tyt­tä­rel­le: "Odo­ta rau­has­sa siel­lä Ylä­neen kir­jas­tos­sa. Tä­nään ei pääs­tä­kään Sä­ky­lään or­kes­te­ri­har­joi­tuk­siin, kun po­lii­sit ot­ti­vat äi­din kiin­ni, ja äi­ti saa ajaa vain ko­tiin as­ti."

Mitä kaik­kea tänä vuon­na vie­lä eh­din­kään teh­dä en­sim­mäis­tä ker­taa!

Ota kantaa

Ota kantaa