On se hetki, jolloin alkukesän ylioppilasjuhlat ovat melkein lopussa. Suuri osa vieraista on lähtenyt, olo on helpottunut ja onnellinen, eikä ruoka ole loppunut kesken. Yösydännä poltamme kynttilöitä viimeisten vieraiden kanssa. Sade ropisee peltikattoon, ja tiedän, että yksi elämänvaihe on ikuisesti ohi. On haikeaa mutta onnellista.
Hetki mökkisaarella, jolloin paistetaan kesän ensimmäiset vohvelit. Vohveliraudan vieressä on tungosta, mutta tällä kertaa taikinaa on tehty tarpeeksi, eikä kermavaahtokaan lopu kesken.
Äkkilähtönä toteutettu ulkomaanmatka, lojun aurinkotuolilla ja katson huikaisevan sinistä Välimerta ja tajuan, etten ole vuosiin levännyt näin ajatuksettomana ja näin joutilaana. Sillä jos lapsuudestani jotain kaipaan – niin kaikkein eniten tätä – suloista, täydellistä joutilaisuutta.
Lapsen nauru, kun hän on saanut luokseen parhaan ystävän. He lojuvat riippumatossa, hämähäkkikeinussa, nurmella ja nauravat nauramistaan. Milloin ihminen lakkaa nauramasta noin?
Sormustinkukat, joita on tänä vuonna ennätysmäärä. Niitä on kaikkialla paitsi siinä kukkapenkissä, mihin niitä alun perin istutin. Sormustinkukat ovat oikullisia, myrkyllisiä ja kauniita. Ne eivät välitä istua siinä, mihin ne halutaan juurruttaa. Jos minussa olisi vähänkin rohkeutta, ottaisin niistä mallia.
Kolea ilta kesäteatterissa fleecepeittoon kääriytyneenä. Ilta-aurinko lämmittää vain aavistuksen ja lavalla hullutellaan. Nauran, enkä ajattele yhtäkään syvällistä ajatusta.
Se aamu, jolloin on vihdoin niin lämmintä, että nautin kahvia puutarhassa ja katselen kirjosieppoa, joka syöksähtelee pihapihlajasta toiseen.
Marketin edestä ostetut ensimmäiset avomaanmansikat. Niiden tuoksu leijailee kaupan parkkialueelle. Otan rasiasta yhden mansikan ja puraisen sitä.
Se päivä, jolloin Yläneenjoki lämpiää vihdoin niin, että uin kurjenmiekkojen ja ulpukoiden keskellä vaikka kuinka kauan. Seuraava sade muuttaa taas kaiken, mutta sitä syvempi on ilo juuri tässä.