Istuin viestin saadessani Säkylän koulukeskuksen auditoriossa, ja kuuntelin, kuinka Jounin kaupan Sampo Kaulanen puhui somemarkkinoinnista ja itsensä tuotteistamisesta.
Ehkä muistan Sampo Kaulasen – jonka ajatuksiin en ollut koskaan aiemmin perehtynyt – en diilissä, selviytyjissä enkä muissakaan tosi-tv-spektaakkeleissa, en edes Jounin kaupan tykkääjänä – tästä eteenpäin aina juuri hetkestä, jolloin sain viestin.
Jotenkin tuntui, että happi loppui. Tai ehkä tuntui samalta, kun hyppää jäähileiseen veteen ja haukkoo hetken henkeään. Iloa, kauhua ja innostusta. Innostuksen vastapainona epäilyä: olinko ihan hullu, kun halusin ryhtyä tähän, kun helpommallakin voisi elämässään päästä?
Niin pitkään tästä on puhuttu. Ensimmäistä kertaa minulle esitettiin ajatusta Säkylän uusimman historian kirjoittamisesta noin 15 vuotta sitten. Ajatuksen silloinen esittäjä on jo kuollut vuosia sitten. Niin moni muistaja on lakannut muistamasta ja monta haastattelua on jäänyt tekemättä – vaikka onneksi Säkylä-seura ryhtyi viime vuonna ansiokkaasti juuri tähän tärkeään työhön.
Paikallislehden toimittajana olen seurannut Säkylää 90-luvun alusta alkaen, mutta toimittajan työ on kuitenkin aivan erilaista kuin historiantutkijan, jonka pitäisi löytää punainen lanka loputtomasta kohinasta, uutistulvasta ja pöytäkirjoista vähän kuin melodia riitasoinnuista.
"Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin" sanotaan Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoissa. Voisinhan minäkin niin toimittajana väittää. Seisoin kyllä kamera kädessä, kun Riitta Uosukainen vihki Säkylän uuden kirjaston, kun Katismaalle taisteltiin uutta saunaa ja kylälle jäähallia, ja kun halu vaikuttaa paikallislehden asioihin täytti vanhan KOP:n talon opintorahastoyhdistyksen vuosikokouksen. Olen nähnyt komentajien vaihtuvan, rakennuksia purettavan ja ollut kuulemassa, kun neljän kunnan johtajat ilmoittivat suuresta Pyhäjärviseudun kuntaliitoksesta ja sittemmin myös sen kaatumisesta.
Siitä huolimatta Säkylän – sokerin, siian ja sotilaan pitäjän – syntyminen sotien jälkeisenä aikana on minulle arvoitus. Nyt pääsen tuota arvoitusta tutkimaan, ja toivon olevani luottamuksen arvoinen.
"Menneestä voi pitää kiinni vain kun sen on menettänyt", on runoilija Andreas Maier kirjoittanut. Tuo lause on lohdullinen. Paljon on kadonnut, mutta ehkä vasta nyt on oikea aika pitää menneestä kiinni.