Elämä hidastuu myös toisella tavalla. Säkyläntiellä painan kaasua ja lähden vanhasta tottumuksesta edessä ajavan sokerijuurikasrekan ohi, kunnes huomaan, että joku on vaihtanut nopeusrajoitukset talven köröttelyyn. Tuntuu vaikealta hidastaa.
Mutta juuri näihin aikoihin ruuanlaittokin hidastuu. Sytytän illalla tulen 107-vuotiaaseen lieteen, jonka sielunelämä on kuin tehty hitaaseen elämään. Tiedän tarkkaan, missä kohtaa liettä on kovin kuumuus ja missä taas ruoka pysyy parhaiten lämpimänä ilman pohjaan palamista. Liedelle mahtuu monta pataa yhtä aikaa ja samalla keittiöön leviää hitaasti suloinen lämpö.
Tulen lämpö ja valo lyövät kiilaa tummuvan taivaan ja ulkona hyökyvän loputtoman harmauden väliin. Tuleen tuijottaessa ymmärrän hyvin, miksi juuri näihin aikoihin vietetään pyhäinpäivää, halloweenia, kelttien samhainia, atsteekkien dia de muertosta. Kuoleman kuvat yhdistyvät sadonkorjuuajan runsauteen, vuodenkiertoon, haudalle vietyihin kynttilöihin ja vanhojen keskiaikaisten kirkkojen luurankotanssiin.
Ensi viikonloppuna sytytän itsekin kynttilöitä uusille vainajille. Muistan appiukkoani, joka rakensi väsymättä tätä taloa. 30 vuotta tyhjillään, rappion vallassa ollut talonrotisko sai hänet puristamaan päätään, mutta tarttumaan sitten naulaan ja vasaraan ja rakentamaan aamusta iltaan, viikon toisensa jälkeen. Hänen rakkautensa oli tekoja, jotka elävät nyt meillä hänen kuolemansa jälkeen.
Muistan setääni, joka huolehti minusta nuorena lukiolaispoikana asuessaan kouluajan vanhempieni kotona kaupungissa. Huoneistossa oli vaihtuvia kotiapulaisia, mutta näitä maalta kaupunkiin muuttaneita neitosia kiinnosti säännöllisesti enemmän tulevat sulhasensa kuin pienen lapsen hoito. Pikkutyttönä palvoin setääni, hänen lämmintä ystävällistä olemustaan. Hän oli maalaispoika, josta tuli talonpoikaisen suvun ensimmäinen ylioppilas ja myöhemmin myös ensimmäinen maisteri.
Mietin omia kuolleitani, tähden kaltaisia muistoja taivaallani. Jätän heidät tähän hitaasti lyhenevän päivän syliin, loputtomaan hämärään.