Toimittajalta
Pia
 
Mattila-Lonka
4.11.2016 8.00

Hidas elämä

Juuri näihin aikoihin elämä hidastuu. Lokakuu haihtuu marraskuuhun kuin aamuinen usva joella. Viimeiset kuolemaa uhmaavat keltaiset haavanlehdet tarttuvat kuin henkensä edestä puun oksille. Sitten tuuli käy niiden ylitse, eikä niitä enää ole.

Elä­mä hi­das­tuu myös toi­sel­la ta­val­la. Sä­ky­län­tiel­lä pai­nan kaa­sua ja läh­den van­has­ta tot­tu­muk­ses­ta edes­sä aja­van so­ke­ri­juu­ri­kas­re­kan ohi, kun­nes huo­maan, et­tä joku on vaih­ta­nut no­peus­ra­joi­tuk­set tal­ven kö­röt­te­lyyn. Tun­tuu vai­ke­al­ta hi­das­taa.

Mut­ta juu­ri näi­hin ai­koi­hin ruu­an­lait­to­kin hi­das­tuu. Sy­ty­tän il­lal­la tu­len 107-vuo­ti­aa­seen lie­teen, jon­ka sie­lu­ne­lä­mä on kuin teh­ty hi­taa­seen elä­mään. Tie­dän tark­kaan, mis­sä koh­taa liet­tä on ko­vin kuu­muus ja mis­sä taas ruo­ka py­syy par­hai­ten läm­pi­mä­nä il­man poh­jaan pa­la­mis­ta. Lie­del­le mah­tuu mon­ta pa­taa yh­tä ai­kaa ja sa­mal­la keit­ti­öön le­vi­ää hi­taas­ti su­loi­nen läm­pö.

Tu­len läm­pö ja valo lyö­vät kii­laa tum­mu­van tai­vaan ja ul­ko­na hyö­ky­vän lo­put­to­man har­mau­den vä­liin. Tu­leen tui­jot­ta­es­sa ym­mär­rän hy­vin, mik­si juu­ri näi­hin ai­koi­hin vie­te­tään py­häin­päi­vää, hal­lo­wee­nia, kelt­tien sam­hai­nia, ats­teek­kien dia de mu­er­tos­ta. Kuo­le­man ku­vat yh­dis­ty­vät sa­don­kor­juu­a­jan run­sau­teen, vuo­den­kier­toon, hau­dal­le vie­tyi­hin kynt­ti­löi­hin ja van­ho­jen kes­ki­ai­kais­ten kirk­ko­jen luu­ran­ko­tans­siin.

En­si vii­kon­lop­pu­na sy­ty­tän it­se­kin kynt­ti­löi­tä uu­sil­le vai­na­jil­le. Muis­tan ap­piuk­ko­a­ni, joka ra­ken­si vä­sy­mät­tä tätä ta­loa. 30 vuot­ta tyh­jil­lään, rap­pi­on val­las­sa ol­lut ta­lon­ro­tis­ko sai hä­net pu­ris­ta­maan pää­tään, mut­ta tart­tu­maan sit­ten nau­laan ja va­sa­raan ja ra­ken­ta­maan aa­mus­ta il­taan, vii­kon toi­sen­sa jäl­keen. Hä­nen rak­kau­ten­sa oli te­ko­ja, jot­ka elä­vät nyt meil­lä hä­nen kuo­le­man­sa jäl­keen.

Muis­tan se­tää­ni, joka huo­leh­ti mi­nus­ta nuo­re­na lu­ki­o­lais­poi­ka­na asu­es­saan kou­lu­a­jan van­hem­pie­ni ko­to­na kau­pun­gis­sa. Huo­neis­tos­sa oli vaih­tu­via ko­ti­a­pu­lai­sia, mut­ta näi­tä maal­ta kau­pun­kiin muut­ta­nei­ta nei­to­sia kiin­nos­ti sään­nöl­li­ses­ti enem­män tu­le­vat sul­ha­sen­sa kuin pie­nen lap­sen hoi­to. Pik­ku­tyt­tö­nä pal­voin se­tää­ni, hä­nen läm­min­tä ys­tä­väl­lis­tä ole­mus­taan. Hän oli maa­lais­poi­ka, jos­ta tuli ta­lon­poi­kai­sen su­vun en­sim­mäi­nen yli­op­pi­las ja myö­hem­min myös en­sim­mäi­nen mais­te­ri.

Mie­tin omia kuol­lei­ta­ni, täh­den kal­tai­sia muis­to­ja tai­vaal­la­ni. Jä­tän hei­dät tä­hän hi­taas­ti ly­he­ne­vän päi­vän sy­liin, lo­put­to­maan hä­mä­rään.