Vain kaksi kuukautta myöhemmin alkoi talvisota. En tiedä, montako esitystä isoäiti ehti näyttämöllä tehdä, mutta sen tiedän, ettei hän enää palannut teatterilavalle.
Mitä jos sota ei olisi syttynyt? Isoäiti olisi ehkä näytellyt lisää. Hän rakasti esiintymistä ja oli jo nuorena tyttösenä lausunut runoja seurojentalon lavalla. He olisivat isoisän kanssa ehkä yhdessä pyörittäneet elannokseen kyläkauppaa maaseudulla. He olivat sosiaalisia ja musikaalisia ihmisiä. Isoisä oli käynyt kanttorikouluakin, vaikkei ammattiin sitten päätynytkään.
Mutta isoisä ei palannut kotiin samana miehenä, joka oli lähtenyt. Sodassa mies oli kokenut kauhuja, joita ei osannut käsitellä ja hän siirsi traumojaan seuraavaan sukupolveen. Hintaa maksettiin kauan ja osaksi vieläkin.
Ehkä arjen ja turvallisuuden kaipuu sai heidät jatkamaan isoisän kotitilaa ja raapimaan elantoaan Heinijoen kylän kivisistä pelloista. Kumpikaan ei ollut luotu maanviljelyyn tai karjanhoitoon – jollei isoisäni taitavasti hoitamia mehiläisiä lasketa.
Myös koronapandemia on muuttanut osan meistä elämän pysyvästi. Tiedän muusikoita, jotka ovat laittaneet soittimensa kenties lopullisesti syrjään. On avioliittoja, jotka ovat rikkoutuneet ja nuoruutta, joka on jäänyt elämättä. Odotetut opiskeluvaihdot ulkomailla ovat peruuntuneet, elämän tärkeät tilaisuudet ovat jääneet toteutumatta. On niitä, joilta työpaikka tai oma yritys on lähtenyt alta. Sitten on niitä, joilla on ollut työtä liiaksi ja jotka ovat uupuneet taakkojensa alle. On monia mieleltään särkyneitä.
Mitä jos Mainilan laukauksia ei olisi koskaan ammuttu? Mitä jos Wuhanista ei olisi lähtenyt virusta liikkeelle? Mitä jos?