Luen kateellisena tarinoita ihmisistä, jotka vievät kaiken turhan kierrätykseen. Salaa unelmoin pelkistetystä kodista, jossa ei olisi mitään ylimääräistä. Olisi vain valkeaa seinää ja tyhjyyttä, rauhallista avaruutta. Kun ei olisi mitään ylimääräistä, niin samalla voisi kenties nähdä valon. Ehkä.
Mutta ei minusta koskaan ole siihen. Lapsesta asti olen säästänyt kaikenlaista. Kannan selässäni tavarakuormia vuosikymmenten takaa niin kuin suvulta periytyneitä rasittavia luonteenpiirteitäkin. Joo, kysykää vain - minä olen juuri se, jolta löytyy ala-asteen luokkakavereilta saadut joulukortit ja Apu-lehti vuodelta -81, jonka kannessa luvataan ”Kaikki Charlesin ja Dianan häistä.”
Hiljattain selailin mummini kirjoittamaa almanakkaa vuodelta 1929. Tiedän, että täsmälleen 85 vuotta sitten mummi kävi tansseissa Honkilahden seurojentalolla, matkusti hevoskyydillä yli Elijärven Osuusliikkeen juhlille, kirjoitti pateettisia rakkausrunoja ja teki lomamatkan ympäri Varsinais-Suomen.
Hän on täsmällisenä myyjättärenä kirjoittanut matkan kuluja ylös. Esimerkiksi piletti Yläneeltä Turkuun maksoi 20 markkaa, appelsiini kympin, tortut kympin ja kalossit 34 markkaa.
Almanakka on kirjoitettu lyijykynällä, ja haalistunut teksti on enää juuri ja juuri luettavissa suurennuslasilla.
85 vuotta kirjoitushetkensä jälkeen tuo almanakka on yhtäkkiä tärkeä. Luen silmät kyynelissä merkintää mummin kalosseista. Koskaan ei siis voi tietää, millä talteen laitetulla on myöhemmin arvoa. Siinä on juuri keräilijäluonteen ongelman tuskallinen ydin.
Koskaan ei voi tietää.