Postitin kaksi kuolaista pumpulipuikkoa laboratoriolle ja jäin odottamaan tuloksia. Pohdin, miten tieto sairastumisen todennäköisyydestä geenieni perusteella vaikuttaa elämääni.
Jos riskiluku on korkea, saan ehkä lisämotivaatiota päästä eroon epäterveellisistä tavoista. Saisiko tieto minut kieltäytymään helpommin toisesta palasta työkaverin leipomaa ihanaa mustikkapiirakka tai olisiko huonosta rasvasta, vitivalkeasta sokerista ja epämääräisistä ravinnonkaltaisista aineksista koostuvien tuotteiden jättäminen kaupan hyllyyn aiempaa helpompaa?
Jos hyvin kävisi, saisin suorastaan vastaanpanemattoman voimakkaan motivaation hankkiutua eroon raskauksista mukaan roikkumaan jääneistä ylipainokiloista ennen kuin kukaan ehtisi kissaa sanoa.
Sitten kyseenalaistin ajattelutapani. Miksi en piittaa kehoparastani niin paljon, että olisin jo harjoitellut pois tavoista, joista tiedän olevan terveydelle vain haittaa? Miksei tieto energiajuomien monitahoisesta epäterveellisyydestä ole saanut minua vaihtamaan niiden kittaamista esimerkiksi vihreään teehen, jossa on flavonoideja ja antioksidantteja vaikka muille jakaa?
Voihan myös olla, että olen saanut geeniarvonnassa mainion arvan, josta puuttuvat 2-tyypin diabetekselle altistavat geenit. Lentääkö motivaatio tervehenkisempään elämään komeassa kaaressa ulos ovesta, kun alituista mielihyvää etsivät laiskat aivoni haluavat ymmärtää väärin, että nyt on lupa elää miten vain, kun diabetes-mörkö ei vaani kulman takana?
En tästä koskaan enää nuorru. Kasvoni muuttuvat uurteisiksi ja hapseni harmaantuvat. Kun liikun reippaasti, säästän terveellisyyden irvikuvat erityistilaisuuksiin arkinapostelun sijaan ja teen parhaani pitääkseni suuni mukavana asuinpaikkana hampaille, parannan mahdollisuuksiani puuhakkaaseen mummoikään.