Keskiviikko 26.3.2025 Manu, Immanuel, Manne, Immo
Kestoaihe kuntavaalien alla on kuntien elinvoima ja kuinka saada muualle lähteneet nuoret paluumuuttajiksi seudulle.
Olen tilastojen valossa juuri sellainen, eli nuori, korkeakoulutettu nainen, joita syrjäisemmät kunnat kilvan toivovat asettuvan seudulleen. On totta, että todennäköisemmin minusta saisi muuttajan, jos julkisen liikenteen tavoitettavuus olisi kunnossa ja lähikaupasta vegaanikin saisi ostoskorinsa täyteen. Suurin este muuttolaatikoiden pakkaamiselle on kuitenkin seudun asenneilmapiirissä.
Tähän asti satunnainen vilkaisu kotikunnan keskusteluryhmään Facebookissa riittää pitämään jalat tiukasti kaupungin maaperällä. Miksi tietoisesti hakeutuisin asumaan paikkakunnalle sellaisten ihmisten ympäröimäksi, jotka tuntuvat olevan täynnä vihaa niin vähemmistöjä, ilmastotoimia kuin toislajisia kohtaan? Eli kaikkea sitä, jota niin itse kuin nuoret laajemminkin pitävät tärkeimpinä arvoinaan. Ja ei, kaikki eivät ole tätä mieltä, mutta liian moni on. Hiljaisuus on myös aina valinta. Jos kukaan ei pidä sorrettujen puolia, kuka haluaisi yksin keskittyä jatkuvasti perustelemaan omaa olemassaoloaan, jos sen sijaan voi valita hyvän elämän muualla?
Kuntamarkkinointia tehdään kyllä ahkerasti luonnonläheisyyttä korostaen, mutta päätöksiä tehdessä raha ajaa järjestään luontoarvojen ohi. Hyvä kysymys on, kuinka kauan ylipäätään kunnissa on jäljellä mitään jota kutsua luonnoksi, metsät on hakattu mataliksi eikä vesistöjenkään kunnossa kehumista ole.
Pöytyä valitsi hiljattain sloganikseen “tilaa olla vapaa”. Ajatuksena kaunis, mutta pysähtyikö kukaan kysymään kenelle kunnassa oikeastaan onkaan tilaa ja tehdäänkö mitään sen eteen että sitä olisi yhä useammalle? Tällä en nyt tarkoita uusien tonttien raivaamista, vaan aktiivisia tekoja, jotta kunta voisi olla koti myös vähemmistöille, heille, jotka eivät sovi konservatiiviseen käsitykseen perheestä ja “hyvästä veronmaksajasta”?
Kevään vaaleissa ehdolla olevien toivon keskittyvän rakentamaan kuntaa, jossa elinvoima tarkoittaa muutakin kuin halpoja tontteja ja tyhjentyvien kiinteistöjen seiniin takertumista, ja jota me nuoret voimme joskus toivottavasti kutsua ylpeydellä kotiseuduksemme.
Sara Nyman, Yläneelllä kasvanut osallisuusasiantuntija ja luonnonystävä