Krista Koski / arkisto
Väestömme ikääntyy vauhdilla, mikä on ollut päättäjien tiedossa jo vuosikymmeniä. Silti sakset heiluvat uhkaavasti vanhuspalvelujen yllä. Ne, jotka saksimista kannattavat, luulevat kai säilyvänsä ikinuorina. Tai sitten he elävät niin siunatussa tilassa, etteivät ole henkilökohtaisesti kohdanneet vanhuksia ja ikääntyviä muuten kuin kalliissa yksityisissä senioritaloissa tai sitten he ovat kohdannet niitä, joilla on varaa hankkia omasta tai perheenjäsentensä pussista palvelut kotiin.
Pelkkä digihoiva ei mielestäni tule riittämään esimerkiksi kotihoidossa.Tämän päivän diginikkaritkin vanhenevat. Ikä heikentää vääjäämättömästi kognitiivisia taitojamme. Kädet ja pää saattavat alkaa vapista, näkö ja kuulo heikentyä, muisti prakata. Lasten ja lastenlasten loputtomaan apuun ei nyky-yhteiskunnassa voi laskea. Omaishoitajapuoliso, jos häntä on, joutuu kenties luopumaan omasta työstään, harrastuksistaan ja ystävistään. Ja mikä vaarallisinta: luopumaan omasta terveydestään ja jaksamisestaan huolehtimisesta.
Kotihoito on jo nyt kriisissä. On pulaa henkilökunnasta ja määrärahoista. Matalapalkkainen ala ei houkuttele. Kuka enää haluaa ylipäänsä vanhustenhuoltoalalle, jonka yllä leijuu jatkuva leikkausten uhka? Esimerkiksi kotihoitajat eli empaattiset ”maanpäälliset enkelimme” surevat sitä, ettei heillä ole riittävästä aikaa asiakkailleen, joista osalle kotihoitajan käynti on ainut aito ihmiskontakti.
Mitä, jos tarkastelisimme asiaa toiselta kantilta? Vanhustenhuolto on tulevaisuuden ala ja tulee tarjoamaan monenlaisia työpaikkoja. Nuoria tulisi houkutella tälle alalle ja vanhustenhuolto tehdä arvostetuksi alaksi. Pelkkä kiitos, kukkakimppu tai työhyvinvointipäivä silloin tällöin ei estä turhautuneita ja alipalkattuja nykyisiäkään tekijöitä vaihtamasta alaa. Reilu palkka olisi mielestäni ensisijainen ratkaisu.
Katriina Kiviniemi
eläkeläinen, kuntavaaliehdoks (vas.), Eura